maanantai 22. toukokuuta 2017

Kazuo Ishiguro: Pitkän päivän ilta

Pitkän päivän illan kehystarina on pääpiirteittäin luultavasti useimmille tuttu: kokenut hovimestari Stevens lähtee muutaman päivän lomallaan vuonna 1956 autoajelulle halki Englannin, aikomuksenaan käydä tapaamassa työpaikkansa Darlington Hallin entistä taloudenhoitajaa, neiti Kentonia. Matkan aikana Stevensin muistot palvelusvuosilta virtaavat mieleen.

Kyseessä on paljon kehuttu, ylistettykin kirja, joten siihen nähden oma lukemiseni lähti liikkeelle hieman takkuillen. Stevensin jaarittelevat pohdinnat hovimestarin suuruuden merkeistä tuntuivat vain jatkuvan ja jatkuvan. Mutta alkoihan se hienous sieltä tulla esiin, kun kaikki rivien välinen sisältö hahmottui paremmin loppua kohti. Työlle uhrattu elämä, sanat jotka olisi pitänyt sanoa, pinnanalainen rakkaustarina. Stevens ja hänen ainainen arvokkuutensa! Höh!

Ajankuva on hienoa. Aiempina vuosikymmeninä Stevens johti isoa palvelusväen joukkoa ja oli jopa eräänlainen maailmanpolitiikan taustavaikuttaja varmistaessaan isäntänsä järjestämien tärkeiden tilaisuuksien sujumisen. Romaanin nykyhetkessä isojen maalaiskartanoiden kulta-aika on ohi, ja jäyheä hovimestari löytää puutteen ammattitaidostaan: Darlingon Hallin uusi omistaja, amerikkalainen liikemies, tuntuu odottavan Stevensiltä sukkeluuksien laukomista, joten sitähän täytyy sitten opetella. Yritykset vain saattavat olla vähän väärällä tavalla hymyilyttäviä.

En lumoutunut, mutta vaikutuin kyllä, lopulta. Ishiguro on kyllä taitava tuomaan asioita lukijan tietoon ilman että niitä ollenkaan sanotaan, minkä huomasin myös Ole luonani aina -romaania lukiessani.


Ensimmäinen lause: Vaikuttaa yhä todennäköisemmältä, että minä todella lähden retkelle, joka on nyt muutamia päiviä kummitellut mielessäni.

Englanninkielinen alkuteos: The Remains of the Day (1989)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja Tammi 1990, 4. painos, 283 s. 

keskiviikko 26. huhtikuuta 2017

Liane Moriarty: Tavalliset pikku pihajuhlat

Mitä jos niitä ex tempore -grillijuhlia ei olisi ollut? Sitä joutuvat miettimään Clementine ja Sam kahden pienen tyttärensä Hollyn ja Rubyn kanssa, Clementinen ystävä Erika ja hänen miehensä Oliver sekä jälkimmäisten naapurit Vid ja Tiffany, jotka kymmenvuotiaan tyttärensä Dakotan kanssa noita juhlia isännöivät hulppealla pihallaan. Koska jotain tapahtui, ja jälkeenpäin kaikilla on tavalla tai toisella paha tai syyllinen olo, eikä arki tunnu rullaavan eteenpäin samoin kuin ennen.

Moriarty kuljettaa tarinaa eri henkilöiden näkökulmista kahdella aikatasolla: siellä juhlien jälkeisessä takkuilevassa elämässä sekä grillijuhlapäivän tapahtumien etenemistä seuraten. Kestää aikansa, ennen kuin selviää mikä Se Juttu oikein olikaan. Nautin lukemisesta koko ajan ja maltoin kyllä odottaa, mutta ehkä sitä ei olisi ollut tarpeen pimittää ihan niin pitkään. Moriarty osaa kyllä tarkastella ihmisiä ja heidän suhteitaan ja tekemisiään kiinnostavasti sittenkin kun salaisuudet on selvitetty.

Takaumien kautta esiin tulee myös Clementinen ja Erikan ystävyyden historia. Erikalla oli vaikea lapsuus hamstraajaäitinsä vuoksi ja Clementinen äiti pakotti tyttärensä tuon hyljeksityn tytön ystäväksi. Erika otettiin mukaan perhelomillekin, vaikka Clementine olisi halunnut saada enemmän tilaa hengittää. Siitä asti nuo kaksi hyvin erilaista naista ovat ollet osa toistensa elämää - ystävyys ei ole ongelmaton eikä oikein tervekään, mutta ei siitä osaa irrottautuakaan. Ja on sentään joitakin asioita, joita kukaan muu ei ymmärrä Clementinestä samalla tavoin kuin Erika. Moniin muihinkin teemoihin Moriarty kurkottelee, mutta kokonaisuus ei tunnu ollenkaan liialliselta vaan tuntuu paremminkin heijastelevan hyvin sitä, kuinka monisyinen asia elämä on. Oman näkökulmansa tarinaan tuo myös naapuruston erakkoluonteinen vanha mies, Harry.


Moriarty kirjoittaa kyllä todella laadukasta ja koukuttavaa viihdettä: rankkojakin aiheita kevyellä otteella. Aiemmin olen lukenut Hyvän aviomiehen. Jos olisin lukenut kaikki neljä suomennettua kirjaa, voi olla että kaipaisin jo tässä vaiheessa kirjailijalta jonkinlaista uutta suuntaa, mutta kahden jälkeen ei ainakaan kyllästytä vielä yhtään. Tässä on kyllä hieno kansikin! Kaunis, mutta sisältää myös jotain tarinasta.

Ensimmäinen lause: "Tämä tarina alkaa pihajuhlista", Clementine sanoi.


Englanninkielinen alkuteos:
Truly Madly Guilty (2016)

Suomentanut Helene Bützow


Kustantaja
WSOY 2017, 318 s.

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Reetta Ranta & Antti Huttunen: Metsien kätkemä - Opas Suomen kauneimpiin kohteisiin

Reetta Ranta ja Antti Huttunen esittelevät rakkaudella upeita kotimaisia luontokohteita kahdeksalta eri suunnalta. Retkillä laskeudutaan luolaan, kiivetään tunturin huipulle, kasataan kivipeikko pirunpellolla, melotaan pitkin rotkojärveä ja kävellään tuoksuvalla kanervaniityllä. Tärkeässä osassa on paitsi luonto itse, myös eri paikkoihin liittyvät tarinat ja myytit. Metsien kätkemä perustuu samannimiseen Ylelle tehtyyn tv-sarjaan, jonka jaksot ovat vielä nähtävissä Yle Areenassa. En ollut tutustunut sarjaan aiemmin, mutta juuri äsken katselin yhden jakson. Pääasiassa sarjassa ja kirjassa on kyse samasta asiasta eri formaatissa, mutta kyllä ne myös täydentävät toisiaan: sarja laajemmalla kuvamateriaalilla, kirja runsaammalla kerronnalla.

Kokonaisuus on kyllä huikea ja ihana ja vaikka mitä. Millä sitä mihinkään ulkomaille malttaa lähteäkään kun nähtävää on lähempänäkin! Tämä pidentää taas sitä Vedenalainen Suomi -kirjan yhteydessä mainitsemaani bucket listia. Kohdat "käy Kolilla" ja "näe Paavolan tammi" sillä jo olikin, mutta kun tarjolla on vaikka mitä muutakin. Saaristokin on vielä ihan kokematta. Sinne siis!

Kustantaja Gummerus 2016

keskiviikko 12. huhtikuuta 2017

Mervi Heikkilä: Pohjolan porteilla

Louhen liitosta ja Tuonella kulkijoista tutuksi tullut Roona päätyy kalevalaisine kykyineen entistä vaarallisempiin tilanteisiin. Roonan isä Eerikki näkee pahaenteisen näyn, jonka vuoksi tytön on parasta vahvistaa tietäjäntaitojaan. Sitä varten ryhdytään valmistamaan omaa shamaanirumpua, jota tarvitaan siihenkin että Roonan Valpuri-äidin kaipaama miehenä kulkenut karhu, Väinö, saadaan haettua takaisin Pohjolasta. Lisäksi täytyy miettiä poikaystävä Aleksia, jonka kanssa oleminen tuntuu menevän aivan solmuun.

Sampsa, jonka kanssa Roona ystävystyi isänsä kautta edellisessä osassa, on tässä paljon esillä. Mikä taas on ongelma omalta kannaltani, koska ärsyynnyin häneen likimain ensinäkemältä enkä tunnu pääsevän siitä yli. Ei, se ei todellakaan johdu arvesta tai ontumisesta vaan jostain aivan muusta tarkemmin määrittelemättömästä, mutta nyt joka tapauksessa ärsyttää lähes kaikki tukasta lähtien aina Roonan katselemiseen asti. No, jotain kiinnostavaa hänestä sentään paljastuu lopussa, joten yritän lähteä seuraavaan osaan avoimin mielin katsomaan kuinka meille käy. :) Enkä muista kenenkään muun moittineen hahmoa, joten mulla ja Sampsalla nyt ei kai vaan kemiat toimi.


Ja muilta osinhan kyllä viihdyin tämänkin parissa oikein hyvin! Metsässä, karhuissa ja Kalevalassa riittää kyllä kaikenlaista kutkuttavaa ammennettavaksi, kuten tietysti myös tavallisessa nuoren elämässä, kaiken mystisyyden vastapainoksi. Entistä isompia asioita tässä kyllä käsitellään nopeaan tahtiin, mutta kuten edellisenkin osan kohdalla sanoin, sarja saa mielihyvin pysyä tyyliltään juuri tällaisena, helppona lähestyttävänä myös vähemmän lukeville.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta. Suvi Karin taiteilema kansi on muuten hieno!

Ensimmäinen lause: Sinertävä metsäpeuran näköinen henki vaelsi pimeässä.

Kustantaja Haamu 2017, 162 s.

tiistai 11. huhtikuuta 2017

Lauren Beukes: Zoo City

Zinzi December etsii kykynsä avulla ihmisten kadottamia esineitä, kirjoittaa huijauskirjeitä rikollisjärjestön tiliin kuitatakseen huumevelkansa ja kantaa selässään laiskiaista. Zoo Cityn vaihtoehtoisessa todellisuudessa rikoksiin syyllistyneet saavat kukin teoistaan merkiksi eläimen, johon heillä on erikoinen symbioottinen suhde. Erään sormuksenetsintätehtävän päättyessä ikävästi Zinzi päätyy tekemään jotain mihin ei normaalisti suostu: etsimään kadonnutta ihmistä. Toinen erakoituneen tuottajagurun Odi Huronin suojateista, afropopduo iJusin teinikaksosista, on ties missä.

Lauren Beukes kuljettaa lukijaa melkoista kyytiä, pysähtelemättä selittämään asioita sen kummemmin. Zinzin menneisyys rakentuu pala kerrallaan ja eläimellisyysilmiön historia valottuu kerronnan väliin tiputelluista katkelmista, kuten tieteellisistä teksteistä ja keskustelupalstan kommenteista. Zoo City sekoittaa urbaania fantasiaa, noiria, eteläafrikkalaista kulttuuria perinteisine magiaa harjoittavine parantajineen, todellisia pakolaisvirtoja, musiikkibisnestä, eläinteemaa vedettynä paria astetta synkemmäksi kuin Philip Pullmanilla, ja mitähän vielä. Kyllähän tämä tykittää! Musiikkibisnes ei yleensä ottaen ole kiinnostuslistani kärkipäässä kun lukemisia valitsen, ja varmasti osin siksi en jaksanut ihan täysillä innostua varsinaisesta ihmisenetsintäjuonesta ja siihen liittyvistä tyypeistä, mutta Beukesin luomaa maailmaa kyllä ihailin ja viihdyin hyvin Zinzin (ja tietysti laiskiaisen) seurassa. Ja tapahtuihan siinä etsinnän lomassa erinäisiä muita mielenkiintoisia asioita, lopputuloksesta puhumattakaan.


Beukesin muuhun tuotantoon tutustuminen todellakin kiinnostaa, aiempi suomennos Säkenöivät tytöt onkin jo hyllyssä jemmassa.

Ensimmäinen lause: Zoo Cityssä kysyminen on epäkohteliasta.

Englanninkielinen alkuteos: Zoo City (2010)

Suomentanut Tytti Viinikainen


Kustantaja Aula & Co 2016, 275 s.

maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kahdeksan vuotta täynnä & ohjeita aloittelevalle bloggarille

Sekä Takkutukka, Cilla että Kaikkea kirjasta ovat jo aikapäiviä sitten muistaneet minua Blogger Recognition Awardilla, jonka yhteydessä pyydetään kertomaan oman bloggaamisen aloittamisesta ja neuvomaan aloittelevaa bloggaajaa. Kiitokset siitä! Koska tänään tulee täyteen jo kahdeksan vuotta tämän oman pikku nurkkaukseni olemassaoloa kirjablogistaniassa, tuntuu olevan aika vihdoin ja viimein tarttua tuohon haasteeseenkin. :)

Aloitetaan sieltä alusta: Keväällä 2009 hoksasin jostain sittemmin unohtuneesta syystä, että kirjablogejakin on olemassa. Löysin muutaman joita ryhdyin seuraamaan, ja aika pian tuli sellainen fiilis että haluan kirjoittaa sellaista itsekin. Tuumasta toimeen siis, ja niinpä julkaisin ensimmäisen postaukseni joka käsitteli Andreï Makinen romaania Maa ja taivas. Ilmeisesti onnistuin heti lähtemään liikkeelle itselleni ominaisella tyylillä, koska tuo postaus sujahtaisi nykyistenkin tekstieni joukkoon melko lailla huomaamatta. Ehkä olen nykyään keskimäärin vähän monisanaisempi, mutta toisaalta myös hyväksynyt sen että multa ei pitkiä analyysejä irtoa ja lakannut edes pikkuisenkaan kadehtimasta niitä jotka tuntuvat helposti saavan eriteltyä kirjasta vaikka mitä. Ja eihän sitä tiedä, vaikka joku ihailisi postausteni hillittyä mittaa jos omat meinaavat aina rönsytä ties mihin! :P


Kirjablogimaailmassa on alusta lähtien ollut kotoisa olo, ja on ollut hienoa seurata miten blogien saama huomio ja arvostus ovat hiljalleen lisääntyneet. Rakkaudesta kirjaan olen tämän aloittanut eikä lopettaminen ole käynyt missään vaiheessa mielessä, vaikka muut kiireet välillä ovatkin saaneet aikaan hiljaisempia kausia. Parasta koko hommassa on se, että saa kuulua huippuhyvään porukkaan joka ei koskaan väsy intoilemaan kirja-asioista! Toivotamme myös uudet kirjaintoilijat lämpimästi mukaan, mistä päästäänkin kätevästi niihin aloittelijan ohjeisiin. :)

*Kirjoita sillä tavalla kuin itsellesi tuntuu hyvältä ja luontevalta. Älä vaivaa päätäsi sillä, minkälaisia kirjabloggausten "kuuluu" olla, koska ei sellaista mallia olekaan. Normaaleja kohteliaisuussääntöjä tietysti on asiallista noudattaa, sekä varoittaa etukäteen jos käsittelet tekstissäsi juonenkäänteitä spoilaavasti. :)

*Koska luultavasti toivot blogillesi lukijoita, käy kommentoimassa muiden blogeihin tai linkitä postauksiasi vaikka Facebookin Kotimaiset kirjablogit -sivulle. Tulemme mielellämme vastavierailulle! (Oma muualle kommentointini on kyllä taas ihan hunningolla, pitäisi ryhdistäytyä...)

*Vaikka blogin ulkoasukin tietysti kannattaa suunnitella omien mieltymysten mukaan, niin luettavuuskin on hyvä muistaa. Koukeroinen fontti ja valkoinen teksti mustalla pohjalla ovat monien mielestä hankalia luettavia.

*Älä stressaa siitä, kuinka usein julkaiset, ainakaan jos bloggaat ihan vain puhtaasti harrastusmielessä. Omissa kirjoituksissani saattaa olla välillä vaikka kuukauden tai parinkin tauko, ja sitten vauhtiin päästyäni tekstejä tulee monena päivänä putkeen. Mitäpä tuosta! :) Useimmat seuraavat blogeja jonkin sellaisen systeemin kautta, jossa tuorein juttu pompahtaa aina kärkeen, joten kyllä se sinunkin blogisi sieltä sitten taas osuu silmiin vaikka taukoa vähän tulisikin.

*Käytä alkuvaiheessa vähän aikaa sen miettimiseen, millaisia tunnisteita haluat käyttää. Vertaile vaikka muiden omia. Niitä on nimittäin melko työlästä ryhtyä muuttamaan sitten kun postaukset lasketaan sadoissa! :) Omani tuntuvat paikoin epäloogiselta sekasotkulta, mutta siihen olen tyytyväinen että olen ryhtynyt jo aika aikaisessa vaiheessa listaamaan blogatut kirjat aakkosittain Kaikki kirjat -välilehdelle. Löydän sen kautta itsekin tietyn postauksen helposti tarpeen vaatiessa.

*Mutta ehkä nämä ovat ne tärkeimmät: Anna mennä vaan, hyvin se menee! Ja yritä saada postauksiisi edes pikku ripaus sitä hehkuvaa kirjarakkautta, jolla Krista kirjoitti luettuaan hyvän kirjan.


<3 br="">

sunnuntai 2. huhtikuuta 2017

Anni Sinnemäki: Aleksis Kiven katu

Miettiessäni, mitä tästä Anni Sinnemäen runokokoelmasta kirjoittaisin, minua häiritsi se ajatus etten muista lukemastani kovinkaan paljoa vaikka runoista pidinkin. Ehkä tämä muistamattomuus - ja siitä häiriintyminen - johtuu osaltaan siitä, että yleensä luen mieluummin lyhyempiä ja tiiviimpiä runoja, jolloin yksittäiset tekstit jäävät helpommin kokonaisuudessaan mieleen. Sinnemäen runot ovat pidempiä ja polveilevampia. Lisäksi niiden tyylissä on pieni annos sellaista unenomaista utua (tai ei oikeastaan sitä, mutten keksi parempaakaan ilmaisua) joka tuntuu estävän niiden kiinni tarttumisen. Nyt kirjaa selaillessani pidän niistä kyllä edelleen. Tai taas.


Kirjoittaessani Sokeana hetkenä -kokoelmasta vuonna 2012 olen todennut näin: "Jonkinlaisen yhteisen teeman voisi ehkä sanoa olevan 'hetkiä elämästä'. - - Tavallisia ihmisiä tavallisissa elämissään, joista yksikään ei kuitenkaan ole tavanomainen, vaan jokainen omanlaisensa." Hetkiä elämästä sopii kuvaamaan tätäkin, ja ehkä samaa voi soveltaa kokoelman lukemiseenkin. Ajattelemalla, että on saanut viettää hetkiä nauttien runoista silloin kun ne ovat silmien edessä, ja se riittää.


Noita hetkiä runojen mukana on vietetty ainakin Helsingissä ja maailmalla, nuoruutta tai päättynyttä suhdetta muistellen ja vieraillen lapsuudenkodissa aikuisena. Sinnemäen teksti on keveää mutta tarkkavaista, sitä on ilo lukea. Loppuun lainaus kohdasta, joka jäi kuin jäikin mieleen. Loppuosa nuoruuden ystävien muistelusta nimeltä Pojat:

"Näen kuinka he seisovat rantavedessä
lahkeet käärittyinä mutta märkinä
lasit kädessä
juhannuksen jälkeinen melankolinen aurinko
läpivalaisee heidät, heidän janonsa, halunsa, vähän liian
terävän älynsä
hennosti erottuvat ne kohdat
joista he myöhemmin murtuvat"

(Kokoelman runojen lukumäärä on hieman tulkinnanvarainen, mutta laitetaan runohaasteeseen 39 runoa lisää, yhteensä siis kasassa 516.)

Kustantaja Otava 2009, 77 s.