sunnuntai 26. huhtikuuta 2009

Tom Egeland: Ympyrän pää


Arkeologi Bjørn Beltø toimii valvojana kaivauksilla, joita kansainvälinen tutkijaryhmä tekee norjalaisessa luostarissa. Kun kaivannosta paljastuu kultainen lipas, ryhmän johtaja professori Llyleworth poistuu sen kanssa paikalta sellaisella vauhdilla että Bjørnin epäilykset heräävät ja hän päättää hankkia tuon Norjan valtiolle kuuluvan muinaismuiston takaisin. Yhtäkkiä yksi jos toinenkin haluaa saada lippaan haltuunsa, ja Bjørn päätyy selvittämään lippaan sekä kaivausten takana olevan järjestön arvoituksia.

Kirja on idealtaan hyvin samanlainen kuin Da Vinci -koodi, mutta julkaistu pari vuotta aiemmin joten plagioinnista ei Egelandia voi syyttää. Hän onkin myöhemmän painoksen loppuun lisännyt omat kommenttinsa DVK:sta ja vertailua kirjojen välillä. Molemmat ovat saaneet innoituksensa pitkälti Baigentin, Leighin ja Lincolnin Pyhä veri, pyhä Graal -kirjasta, keskittyen vain eri yksityiskohtiin.

Tyyliltään kirjat ovat erilaisia. Egelandin omin sanoin: "...ajattelin useaan otteeseen tekeväni puhdasverisen trillerin - täydellisen Vatikaanin lähettämine agentteineen, fanaattisine murhaajineen, ampumisineen ja henkeäsalpaavine autotakaa-ajoineen. Bjørn Beltø vain pani vastaan. Ympyrän päästä piti ennemmin tulla hiljainen kirja arvoituksesta."

Pidin päähenkilö Bjørnistä kaikessa itsepäisyydessään, mutta hän oli myös hieman epäuskottava: arkeologi joka ei oikeastaan tunnu olevan kovinkaan kiinnostunut monesta menneisyyteen liittyvästä asiasta? Tekstissä oli välillä pientä kömpelyyttä, mutta en oikein tiedä pitäisikö siitä syyttää kirjailijaa vai kääntäjää. Näistä pikku moitteista huolimatta viihdyin kirjan parissa oikein hyvin!

Ensimmäinen lause: Myöhään iltapäivällä Grethen kuolinpäivänä alkoi sataa.

Norjankielinen alkuteos: Sirkelens ende (2001)

Kustantaja Bazar 2005, suom. Veijo Kiuru, 379 s.

sunnuntai 12. huhtikuuta 2009

Arto Juurakko: Rakkauren kipunoota pohojalaasittain - Parisuhtehen patolokiaa II



Konstailemattoman rehellisiä, huumorin pilkahduksilla höystettyjä rakkausrunoja ja vähän muitakin Etelä-Pohjanmaan murteella, eli sillä ainualla oikialla. ;) Juuri sopivia kaltaiselleni laiskalle runouden lukijalle; voi vain nauttia sujuvien sanojen ja ajatusten virrasta, tarvitsematta miettiä joka rivin merkitystä. Ihana! :)

Maharollisen väärinkäsityksen oikaasu

Talavella kiiruhran autolle
palijo ennen lähtyä,
notta kerkiän vähä lämmittää
ennenku sää tuut.
Ekkai luule,
notta yritän lähtyä hoputtaa?



Kesällä hosun autolle,

notta kerkiääsin
vähä tuulettaa,
nottei het reororantti petä,
ku sää tuhannen yrtin raikkahana tuut kyyttihin.
Älä vaan luule, notta äkääsenä siälä orotan?
Tuut peräs joskus
niin hätähisenä.


Tiäräkki se, notta

sua mää orottaasin
niinku kuntaliitosta,
vaikka vuasitolokulla.


Kustantaja Minerva 2008, 95 s.

Andreï Makine: Vera



1970-luvun Leningradin toisinajattelijoiden ja älyköiden piireihin kyllästynyt nuori mies lähtee Vienanmeren rannoille kirjoittamaan paikallisista tavoista. Hän päätyy syrjäiseen kylään jossa asuu vain muutama vanha sotaleski sekä yksi nuorempi nainen, Vera. Kun Vera oli 16-vuotias, hänen rakastettunsa lähti sotaan - ja katosi. Mies lupasi palata ja Vera lupasi odottaa, joten hän odottaa vieläkin, 30 vuotta myöhemmin, koska varmaa tietoa miehen kohtalosta ei ole.

Nuori mies, kertoja, kiinnostuu Veran tarinasta ja persoonasta; vaikka hänen voisi kuvitella elävän kuin nunna, hän on aistillinen, salaperäinen. Monta kertaa mies luulee ymmärtävänsä Veraa, tietävänsä tästä kaiken, kunnes taas oivaltaa tai saa tietää jotain uutta.

Voiko kahden kirjan kokemuksella jo sanoa että "taattua Makinea"? Kaunista tekstiä, taas. Tässä on paljon samaa henkeä kuin Maa ja taivas -kirjassa, mutta molemmissa on kuitenkin oma erilainen tunnelmansa. Lainaan paria sitaattia kansiliepeestä, koska niissä kuvataan hyvin Makinen tyyliä:

"Elämän musiikin tekijän ihailijat tunnistavat taas Makinen rakkaat aiheet: kielen, rakkauden, tapahtumapaikat, isbat, länsimaailman varjon, muuttuvan Venäjän, sanoja ympäröivän hiljaisuuden, runollisen, klassisen ja musikaalisen kirjoitustavan, joka tässä tapauksessa on hyvinkin eleetön."
(Guillaume Bourgault-Côté, Le Soleil)


"Makine on taas kirjoittanut romaanin, jossa sanat ja lauseet liittyvät tyylikkäästi yhteen, ne virtaavat vuolaina mutta eivät koskaan muistuta toisiaan."
(France-Isabelle Langlois, Alternatives)


Ensimmäinen lause: "Kuin onneen (vaikka vain puhtaasti fyysiseen onneen, niin, tavanomaiseen lihalliseen nautintoon) luotu nainen, joka kuin vahingossa valitsi yksinäisyyden, uskollisuuden poissaolevalle, kieltäytyi rakastamasta..."

Ranskankielinen alkuteos: La Femme qui attendait (2004)


Kustantaja WSOY 2005, suom. Annikki Suni, 180 s.

perjantai 10. huhtikuuta 2009

Andreï Makine: Maa ja taivas


Nuori venäläispoika asuu orpokodissa 1960-luvulla ja ystävystyy vanhan ranskalaisnaisen, Aleksandran kanssa. Aleksandra opettaa hänelle ranskan kielen ja kertoo muistoja kotimaastaan, johon poika pääsee tutustumaan myös löytämänsä, tulipalon puolittain tuhoaman kirjakokoelman avulla. Viimein Aleksandra kertoo hänelle myös tarinan Jacques Dormesta, ranskalaisesta lentäjästä jonka kohtasi sodan aikana venäläisellä ratapihalla - ja rakastui, viettäen hänen kanssaan yhdessä vain hyvin lyhyen aikaa.

Maa ja taivas on tarina sodan todellisuudesta jota ei opi koulukirjoista, sen erottamista rakastavaisista, idästä ja lännestä, ihmisistä joilla on kahden kansan identiteetti sekä siitä, kuinka vieras loputtoman suuri maa nielaisi naisen koko elämän.

Makinen omassakin elämässä kohdanneet venäläisyys ja ranskalaisuus kietoutuvat hienosti yhteen. Tämä oli ensikosketukseni miehen tuotantoon, ja olen varsin vaikuttunut! Vaikka tapahtumat eivät aina ole kauniita, kieli on, ja sen lukeminen on nautinto alusta loppuun. Tätä täytyy saada lisää, ja onneksi seuraavana lukuvuorossa onkin toinen Makinen kirja, Vera.

Ensimmäinen lause: Heidän yhteisen elämänsä aika olisi niin lyhyt että kaikki tapahtuisi heille ensimmäisen ja viimeisen kerran.

Ranskankielinen alkuteos: La terre et le ciel de Jacques Dorme (2003)

Kustantaja WSOY 2004, suom. Annikki Suni, 196 s.