tiistai 30. marraskuuta 2010

Arto Lappi (toim.): Kevätsateiden aika

Arto Lappi on suomentanut ja toimittanut kokoelman japanilaisia tankarunoja 600-1800-luvuilta. Monet runoista ovat siis yli tuhat vuotta vanhoja, mutta eivät päivääkään liian vanhoja - paremminkin ne tuntuvat raikkailta ja tuoreilta! Kokoelma on ihastuttava. Runot vievät ajatukset kauas viiden pienen rivin ulkopuolelle. Miten niin vähällä voikin sanoa niin paljon?

Ennakkomielikuvissani japanilainen runous sisälsi paljon luontoa ja vuodenaikojen vaihtumista, mikä pitikin paikkansa:

Luumunkukkien
syvänpunainen hehku,
pajut iltojen
varjoissa taipuisina.
Kevätsateiden aika.


Kyoogoku Tamekane


Aihevalikoimasta löytyi silti paljon muutakin, kuten rakkautta:

Pitkät syysyötkään
eivät kyllin pitkiä
kauan kertyneen
rakkautemme vihdoin
saadessa täyttymyksen.


Tuntematon

Sekä kaipausta, vanhuutta, nuoruutta, vuoria, auringonnousuja, kurjen ääntä, vaeltavia pilviä... Nämä runot sopisivat hyvin päivärutiiniksi, pikku hetken rauhoittumiseksi yhden kerrallaan lukien. Lappi on suomentanut runot englanninkielisistä käännöksistä, mutta paljon japanilaista runoutta kääntänyt Kai Nieminen on käynyt läpi alkuperäiset runot sekä käännöversiot, joten uskoisin niiden hengen säilyneen mahdollisimman tarkoin. Kirjassa on lueteltu muutamia muita kokoelmia, joihin aion tutustua (Miten voisin vastustaa kirjaa nimeltä Riehaantunut pilvi?). Olen ihan ihastunut! :)

Kustantaja Sammakko 2005, runot englanninnoksista suom. Arto Lappi, 82 s.

maanantai 29. marraskuuta 2010

Sami Hilvo: Viinakortti

Söimme huopiin kääriytyneinä, puisilla penkeillä istuen. Joimme hiljaisuuden vallitessa vielä lasilliset, huulillamme salaliittolaisten hymy ja tietoisuus siitä, että olimme astuneet rajan yli.
Huomasimme viimein salvata oven. Teimme huovista pesän sivustavedettävään, sammutimme kynttilät ja nukahdimme sylikkäin, sinun partainen leukasi ja rohtuneet huulesi rintaani vasten. Käkikello hiljeni ja aika viimein pysähtyi.


Mikael saapuu isoäitinsä hautajaisiin, taloon joka on aina tuntunut enemmän kodilta kuin se paikka jossa hänen vanhempansa asuivat. Vastassa ovat häntä edelleen hyljeksivät sukulaiset, mutta myös isoisän sisko Tuulikki, joka antaa Mikaelille avaimen isoisän työhuoneeseen. Sieltä Mikael löytää sodanaikaisia päiväkirjoja joista selviää isoisä Urhon syvä, salainen rakkaus ystäväänsä ja toiseen sotilaaseen Toivoon. Isoisällä ja pojanpojalla oli muutakin yhteistä kuin perinnöksi annettu nimismiehen virkapaita ja sen taskussa kulkenut viinakortti.

Hilvo on tarttunut rohkeasti aiheeseen jonka jotkut varmasti haluaisivat pitää poissa näkyvistä, ja lopputulos on hieno! Kielessä on sekä karuutta että kauneutta, juuri tähän tarinaan sopivassa suhteessa. Henkilöt ovat eläviä ja heidän kokemuksensa kiinnostavia. Urho ja Toivo joutuivat salaamaan todelliset tunteensa täysin, menemään naimisiin ja perustamaan perheen koska niin kuului tehdä. Mikael voi olla julkisesti mitä on, mikä ei valitettavasti silti tarkoita että kaikki sen hyväksyisivät. Mikaelin isä vaikenee niin isänsä ja poikansa asioista kuin omistaankin.

En oikein keksi mitään mihin voisin Viinakorttia verrata. Se on omanlaisensa: erilainen rakkaustarina, erilainen sotakuvaus. Kannattaa lukea!

Ensimmäinen lause: Asemalla minulle tarjotaan kyytiä, mutta kieltäydyn.


Kustantaja Tammi 2010, 208 s.

sunnuntai 28. marraskuuta 2010

Helmi Kekkonen: Kotiin

Helmi Kekkosen surumielisen sävyisissä novelleissa kohdataan ja erotaan, saadaan ja menetetään.

Teksti on kaunista, herkkää ja hiotun tuntuista. Ajattomuuden ja paikattomuuden tuntu tuo mukanaan vähän unenomaisen utuisen vaikutelman. Novellit on nimetty henkilöiden mukaan, ja ne kietoutuvat osittain toisiinsa. Niiden yhteydet ovat toisaalta tarpeettomia, mutta koska satun pitämään sellaisten bongailusta, en toki niiden olemassaoloa vastustakaan. Pidän myös siitä, että sisällysluetteloon oli kunkin novellin nimen perään lisätty lause, joka muistuttaa tarinasta ja jonka avulla voi jälkeenpäin helposti palata tunnelmaan.

Suosikkejani ovat Ilona sekä Anna & Tom. Edellisessä kerrotaan naisesta joka käy sairaalassa katsomassa dementoitunutta äitiään, jälkimmäisessä pariskunnasta joka löytää mökkireissulta aavistuksen uudesta alusta aviokriisin jälkeen. Aatos-novellin loppu ei oikein tuntunut kuuluvan joukkoon, mutta muuten kokonaisuus on eheä ja tyylikäs.

Viisitoista vuotta. Siitä on melkein viisitoista vuotta. Kurkkua kuristaa, haluaisin huutaa ääneen. Miten sinä et voi tajuta että siitä päivästä rannalla on melkein viisitoista vuotta, että siinä päivässä ei ole mitään muistamisen arvoista. Samanlainen kylmä päivä kuin kaikki muutkin, isän horjuva katse, sinun tekopirteä äänesi. Isä on jo kuollut ja sinä makaat täällä kuin pieni lapsi. Tuomas ei tule ja miksi helvetissä minun pitää hoitaa tämä kaikki yksin.
-Kyllä minä sen muistan. Sinä, minä ja isä rannalla.
-Paljain jaloin.
-Niin. Paljain jaloin.
Nyökkäät varovasti kuin peläten että peruisin sanani ja veisin pois tuon kuvan jota mielesi hämärässä vaalit.


Ilona


Kustantaja Avain 2009, 128 s.

sunnuntai 21. marraskuuta 2010

Kazuo Ishiguro: Ole luonani aina

31-vuotias Kathy H. kertoo lapsuudestaan ja nuoruudestaan, jotka hän vietti viihtyisässä, ulkomaailmalta enimmäkseen suljetussa Hailshamin sisäoppilaitoksessa yhdessä ystäviensä Ruthin ja Tommyn ja muiden oppilaiden kanssa. Idyllissä on eräs särö. Hailshamin kasvattajien puheista ja Kathyn kerronnan lähimenneisyyttä väläyttävistä pilkahduksista lukijalle selviää pikkuhiljaa oppilaiden tausta ja heidän Hailshamissa olonsa todellinen syy.

Kathyn kertojanääni on selkeästi omantyylinen. Hän liikkuu vuodesta toiseen, eteenpäin ja taaksepäin, poiketen välillä selittämään jotain minkä tietäminen on tarpeen juuri mainitun asian ymmärtämiseksi. Tämä toimii hyvin, vaikka saattaakin vaatia lukijalta toisinaan ihan pikkuisen ylimääräistä keskittymistä.

Ishiguro luo melko eleettömin keinoin tarinan joka hätkäyttää ja tekee vaikutuksen. Kathy kertoo elämästään hyväksyvään sävyyn, tavallaan jopa aika laimean toteavaan. Kyseenalaistaminen jää lukijan tehtäväksi, ja sille on todella tarvetta kun kaikki selviää.

Kathyn havaintojen kautta selviää monenlaista myös Ruthin ja Tommyn ajatuksista, teoista ja kasvamisesta. Kolmikon keskinäiset suhteet eivät ole lainkaan selkeän mutkattomat. Olen merkinnyt tunnisteeksi myös "scifin", mutta ei kannata jättää kirjaa väliin siksi ettei yleensä sellaista lue. Eräs scifihenkinen asia liittyy oleellisesti tarinaan, mutta ennen kaikkea Ole luonani aina on kertomus ihmisistä. Täytynee lisätä muutakin Ishiguron tuotantoa loputtomiin kasvavalle lukutoivelistalleni...

Ensimmäinen lause: Nimeni on Kathy H.


Englanninkielinen alkuteos: Never Let Me Go (2005)


Kustantaja Tammi 2005, suom. Helene Bützow, 394 s.

Andrea Maria Schenkel: Hiljainen kylä

Kevättalvella 1955 syrjäisellä Dannerin maatilalla tapahtuu hirvittävä veriteko. Naapurit löytävät muutamaa päivää myöhemmin koko perheen raa'asti murhattuna.

Schenkel ei ole kirjoittanut perinteistä dekkaria vaan romaanin rikoksesta. Siinä ääneen pääsevät monet kyläläiset, joista kukaan ei juuri pitänyt murhatusta perheestä, mutta jotka silti vähän säästelevät sanojaan, koska "eiväthän heidän asiansa minulle kuulu". Lausunnot paljastavat kylän suunnattoman järkytyksen teon vuoksi, mutta toisaalta myös asioiden kuoliaaksi vaikenemisen kulttuurin.

Kertojien joukossa on murhaajakin, jonka nimeä ei suoraan sanota vaikka se kyllä lukijalle selviääkin. Kirjassa vuorottelevat kyläläisten lausunnot, murhaajan tekemiset, uhrien kertomukset, onpa väliin siroteltu rukouksiakin jotka tiivistävät tunnelmaa entisestään. Rakenne toimii erinomaisesti, Hiljainen kylä on täynnä tehoa ja voimaa. Lukunautinnosta ei kuitenkaan voi puhua, sillä kirja puistattaa, kammottaa ja saa voimaan pahoin. Tämän postauksen lukija päättäköön siis itse, ottaako nämä mielipiteeni suosituksena vai kehotuksena pysyä kaukana, itse olen kahden vaiheilla.

Ensimmäinen lause: Ensimmäisen sodanjälkeisen kesän vietin maalla etäisten sukulaisten luona.


Saksankielinen alkuteos: Tannöd (2005)


Kustantaja Gummerus 2009, suom. Leena Vallisaari, 231 s.

lauantai 20. marraskuuta 2010

Pasi Ilmari Jääskeläinen: Lumikko ja yhdeksän muuta

Jääskeläisen nimi on esiintynyt viime aikoina blogeissa niin tiuhaan, että varmasti joku on jo yliannostuksen saaneena päättänyt olla lukematta mieheltä yhtään mitään. Pyydän kuitenkin: tee itsellesi palvelus ja harkitse vielä.

Itse tartuin Lumikkoon ja yhdeksään muuhun koska Reeta Karoliina kehotti uskomaan suosiolla että tämä kannattaa lukea - ja oli niin oikeassa! :) Ihastuin kirjaan saman tien lukemisen aloitettuani, ja marssin kirjakauppaan ostamaan Jääskeläisen uusimman, Harjukaupungin salakäytävät, luettuani tätä ehkä viitisenkymmentä sivua.

Lumikko ja yhdeksän muuta on omaperäinen, mielikuvituksekas, ennalta-arvaamaton, hauska, jännittävä ja täynnä niin pieniä kuin isompiakin juttuja jotka kutkuttavat ajatuksia. Ja vaikka toistan itseäni, on pakko sanoa samaa kuin Carlsonin kohdalla: Aivan mahtavaa tekstiä! Tällä kertaa se mahtavuus syntyy rikkaudesta, leikittelevyydestä sekä jostain, jota turhautuneesti yritän määritellä mutta en osaa.

Tarina sijoittuu Jäniksenselän paikkakunnalle, joka on tullut tunnetuksi rakastetusta lastenkirjailijasta Laura Lumikosta ja tämän perustamasta Jäniksenselkäläisen Kirjallisuuden Seurasta, jonka yhdeksän jäsentä kuuluvat Suomen arvostetuimpiin nykykirjailijoihin. Pitkän etsimisen jälkeen seuraan saadaan kymmenes jäsen, mikä saa jäsenten pelaaman Pelin alkamaan uudestaan ja vanhat arvoitukset ja salaisuudet selviämään. Juoneen liittyy paljon muutakin, mutta en itse tiennyt kirjasta kovin paljoa lukemaan ryhtyessäni ja se oli hyvä juttu, joten annan mieluummin muidenkin vain hypätä tarinan vietäviksi.

Kirjassa oli paljon asioita joista pidin: vinksahtaneisuus, Peli kaikessa arveluttavuudessaankin, henkilöt (varsinkin Aura Jokinen), kieli, se ettei ikinä tiennyt mitä seuraavan mutkan takana odottaa...ties kuinka pitkään tätä listaa voisi jatkaa. Loistava, upea kirja jonka lukemisen en olisi halunnut päättyvän!!!!!!!

Ensimmäinen lause: Lukija ensin hämmästyi ja sitten loukkaantui, kun rikollinen nimeltä Raskolnikov äkkiä surmattiin hänen silmiensä edessä keskelle katua.


Kustantaja Atena 2006, 322 s.

tiistai 16. marraskuuta 2010

Kiitos!

Postilaatikossa odotti iloinen yllätys - arvontavoittoni Leena Lumen Kaunein kansi -äänestyksestä! Suurkiitos!!Sain Anna Janssonin Haudankaivajan sekä Andrew Taylorin Kirjat jotka muuttivat maailmaa - molempiin tulen tarttumaan suurella mielenkiinnolla! Olen lukenut pari aiempaa Maria Wern -dekkaria, jotka ovat taattua ruotsalaista laatua, ja varmasti useimmat kirjojen ystävät ovat laillani kiinnostuneita kirjojen vallasta ja vaikutuksesta historiassa. Kiitos siis vielä uudestaan! :)



Koska koira haahuili kuvauspaikan lähettyvillä, niin laitetaan se nyt tähän ihan asiaan liittymättömänä bonuksena. Ja tämähän EI ole sisustusblogi! :) Tässä siis Remu:


Kun koirakin kerran pääsi mukaan niin pitihän sitten mennä lymypaikassaan torkkunutta Kassu-herraakin kuvaamaan. Surkea kuva, mutta en viitsinyt sitä kovin pitkään häiritä koska tosiaan herätin kesken makeiden unien! :)

maanantai 8. marraskuuta 2010

Kristina Carlson: Herra Darwinin puutarhuri

Thomas ei tee sunnuntaina töitä, mutta hän ei tiedä minne mieluummin menisi sillä kotona ahdistaa, vaikka hän lapsia rakastaakin. Hän kävelee tietä pitkin ja kukkuloilla ja puutarhassa kuin muka pystyisi harppomaan ajatuksia nopeammin, elämisen pakkoa ei hetkeen muista jos on muutakin tekemistä.


Thomas Davies toimii pienen kentiläiskylän kuuluisuuden, Charles Darwinin puutarhurina. Kyläläiset pitävät häntä outona, vähän hulluna: mies ei usko Jumalaan ja aikoo huhun mukaan tappaa itsensä, ties vaikka lapsensakin surressaan niin vaimonsa kuolemaa.

kirkko on kapea ja tumma, naakat lentävät kellotapulissa sisään ja ulos, tornin huippu muistuttaa piispanhiippaa.
Rosemary Rowea itkettää, puhukoon pappi mitä puhuu, kirkossa sielu lämpiää ja sulaa, Martha Bailey nyökkäilee ja hymyilee Eileen Fainelle vaikka rouvan naama on hapan kuin pinttynyt yöastia
Alice Faine kerää helmansa, kävelee hitaasti, ajatukset lentävät, mutta kengät pysykööt tiellä ja nainen lestissään, jos joskus kuulisinkin Jumalan enkä aina vain äidin äänen


Aivan mahtavaa tekstiä! Rytmi vaihtelee; välillä mennään enemmän, välillä vähemmän tajunnanvirtaisesti, välillä hitaasti, sitten taas kiihkeästi. Lähes välimerkittömät pätkät toivat jostain syystä lukemiseeni välillä sellaista kiireen tuntua että jouduin tosissani komentamaan itseäni hidastamaan, koska näitä lauseita ei ole tarkoitettu hotkittaviksi.

Kertojina toimii koko joukko kyläläisiä. Toisinaan kerronnan näkökulma vaihtuu kesken virkkeenkin ulkopuolisesta minäkertojaksi, mikä on erikoista mutta toimivaa. Aina ei ole selvillä kuka puhuu, mutta se ei haittaa. Varsinkin alussa tuntuikin hetkittäin kuin kyläläisillä olisi yhteinen tietoisuus.

Tämä sattuikin sopimaan hyvin Korallivarkaan perään luettavaksi koska siinäkin käsiteltiin tieteen ja uskonnon suhdetta. Nyt mennään syvemmälle, eri tyylilläkin toki. Itse Darwinia ei kirjassa näy lainkaan, hänen ajatustensa vaikutus sen sijaan kyllä. Kyläläisille tiede on uusi epäjumala. Mihin sielu muka mahtuu, jos pää on tietoa täynnä?


Lainasin tämän kirjastosta mutta luulenpa että nappaan pokkariversion mukaan seuraavalla kirjakauppakäynnillä, ihan vain avatakseni sen silloin tällöin ja lukeakseni pätkän.

Ensimmäinen lause: Edwin jolkottaa tietä pitkin ja kaivaa nenäänsä


Kustantaja Otava 2009, 176 s.

sunnuntai 7. marraskuuta 2010

Rebecca Stott: Korallivaras

Pariisi 1815. Napoleon on juuri lähetetty pitkälle matkalleen kohti Saint Helenaa, kun anatomian opiskelija Daniel Connor saapuu kaupunkiin työskennelläkseen kuuluisassa Jardin des Plantesissa. Hänen loistava tulevaisuutensa tuntuu kuitenkin murenevan käsiin jo alkumetreillä, kun hän menettää muistiinpanonsa ja arvokkaat korallinäytteensä kauniille varkaalle.

Korallivarkaassa on vähän Tuulen varjoa, vähän Intohimoa ja paljon omaa yhdistettynä Zarafan kuvaamaan maailmaan. (Ja kyseinen kirahvikin tarinassa vilahtaa.) Jotain odottava, muutoksen kourissa oleva, kiistellyn evoluutioteorian syntyhistoriaa todistava Pariisi on upeasti ja tunnelmallisesti kuvattu.

Alussa ärsyynnyin Danielin heikkoudesta naiskauneuden edessä, mutta tunne katosi tapahtumien edetessä. Stott yhdistää sujuvasti monenlaista: tiedettä, kysymyksiä kaiken alusta, maailmankuvan muutosta, kaupungin ja sen asukkaiden traagista historiaa, romantiikkaa, jännitystä, taitavia varkaita.

Korallivarkaaseen kannattaa tutustua! En yllättyisi jos kuulisin että elokuvaoikeudet on myyty, niin helppoa tarina on nähdä mielessään valkokankaalla. Bonuspisteitä vielä kauniista kannesta! :)

Mutta jopa kaupungissa hän omien sanojensa mukaan kaipasi Pariisiin. Manon valitti hänen puhuvan jatkuvasti Pariisista: Jardinista, viimeisimmistä mikroskoopeista, museoista, kiistoista joita voi käydä vain siellä. Pariisissa oli hänen kaipaamiaan asioita, hän sanoi, eivätkä ne olleet asioita jollaisia naiset tavallisesti kaipaavat, kuten hattuja tai hansikkaita tai pitsiä, vaan hän kaipasi kuriositeettikauppoja ja keräilijöitä, museoita ja ihmisiä.


Ensimmäinen lause: Kun eräänä kuumana heinäkuun aamuyönä vuonna 1815 istuin postivaunujen ulkopenkillä muutaman kilometrin päässä Pariisista, havahduin pimeässä ranskaa puhuvaan naisen ääneen, jossa oli syvyyttä ja kalkkikiven karheutta.


Englanninkielinen alkuteos: The Coral Thief (2009)


Kustantaja Avain 2010, suom. Arto Schroderus, 357 s.

torstai 4. marraskuuta 2010

Romain Sardou: Kolmastoista kylä

Syrjäisessä Draguanin hiippakunnassa Etelä-Ranskassa kärsitään talvella 1284 hirmupakkasista. Draguania koetellaan muutenkin: edellisenä vuonna paljastui kammottavien tapahtumien seurauksena, että hiippakuntaan kuuluu myös kolmastoista kylä. Soiden ympäröimä, monen päivämatkan päässä muusta asutuksesta sijaitseva Heurteloup on ollut unohtuneena kymmeniä vuosia. Draguanin piispa Haquin on pestannut kylään nuoren papin nimeltä Henno Gui, mutta kuolee salaperäisen vieraan murhaamana ennen tämän saapumista. Kolmastoista kylä tuntuu kätkevän salaisuuden joka herättää kiinnostusta Vatikaanissa asti.

Mjaah...tämä menee luokkaan "ihan ok". Keskiaikainen tunnelma on sopivan synkeä ja ajatus eristyneestä kylästä kiehtova, mutta tarina on vähän tasapaksu ja lopulta juonessa ja paljastuvassa salaisuudessa on pieni tekemällä tehdyn ja kaukaa haetun maku. Lisäksi varoitus väkivaltaisuuksia kaihtaville, koska tässä oli muutamia aika raakoja kohtia.

Ensimmäinen lause: Otteita Foixin pyhän inkvisitiotuomioistuimen säilyttämistä pöytäkirjoista.


Ranskankielinen alkuteos: Pardonnez nos offenses (2002)


Kustantaja Bazar 2010, suom. Anna-Maija Viitanen, 366 s.