keskiviikko 29. kesäkuuta 2011

Minihaaste 4/11: 500+

Kahden kuukauden välein vaihtuvassa minihaasteessa luetaan yksi kirja annetusta aiheesta. Voit osallistua niin kauno- kuin tietokirjallakin. Luettuasi kirjan esittele se blogissasi tai mikäli sellaista ei ole, tämän postauksen kommenteissa!

Olin muutenkin kaavaillut tätä aihetta seuraavaksi, joten Zephyrin käynnistämä tiiliskivifobia-keskustelu tuli sopivaan paikkaan. :) Sainpa varmistuksen sille etten ole ainoa jolla ne paksummat kirjat tuppaavat jäämään aina muiden jalkoihin, vaikuttivatpa ne kuinka kiinnostavilta hyvänsä. Syyt harvemmin ovat kovin järkeviä - jostain syystä se paksuun kirjaan tarttuminen vain arveluttaa. Siksipä haastankin teidät heinä-elokuussa lukemaan kirjan, jossa on vähintään 500 sivua. Tekisi mieli sanoa isompikin luku, mutta koska monilla on kuitenkin kesälukulistat täynnä ja tällaisenkin mahduttaminen mukaan saattaa olla hankalaa, niin ei nyt liioitella. Mutta jos olet sitä mieltä että on säälittävää sanoa 500-sivuista kirjaa tiiliskiveksi, niin lue ihmeessä jokin paksumpi! ;)


(Nämä ruohikkoon maastoutuneet paksukaiset ovat Haruki Murakamin Kafka rannalla, 639 sivua, Deborah Harknessin A Discovery of Witches, 592 sivua, ja Jonathan Littellin Hyväntahtoiset, 845 sivua. Lukemattomia kaikki, toistaiseksi...)

sunnuntai 26. kesäkuuta 2011

J. K. Rowling: Harry Potter ja viisasten kivi (äänikirja)

"Potterinlukemisaikomuksieni" historia on aika monivaiheinen. Joskus silloin alussa ei oikein kiinnostanut niin paljoa että olisin edes juuri ajatellut asiaa. Sitten alkoi jo vähän kiinnostaakin mutta ärsytti kun "kaikki" lukivat Pottereita, ja aioin ihan silkkaa itsepäisyyttäni olla itse lukematta. Sitten häälyin pitkään jossain haluan lukea- ja enpäs halua -ajatusten välimaastossa (ja ehdin päättääkin asian varmaan useampaan kertaan molempiin suuntiin). En muista koska lopullisesti totesin että aion ne kyllä lukea, mutta siitäkin on jo aikaa. Lukemista vain on niin paljon ettei missään välissä ole tuntunut olevan sopiva hetki 7-osaisen sarjan aloittamiseen. Ratkaisu kuitenkin löytyi kun hurahdin syksyllä äänikirjoihin ja totesin jo ainakin viiden ensimmäisen Potterin ilmestyneen myös sellaisina. Täydellistä! Äänikirjalistalleni on nimittäin huomattavasti vähemmän tunkua kuin normaalille lukulistalleni, sinne mahtuu kyllä. Täydellisyydestä puheen ollen, Vesa Vierikko vaikutti jo etukäteen täydelliseltä lukijalta näille, ja sitä hän kyllä onkin.

Vaikken siis Potterien maailmaan ollutkaan henkilökohtaisesti tutustunut, en oikein ole voinut välttyä kuulemasta siitä vuosien mittaan paljon kaikenlaista: nimiä, paikkoja, yksityiskohtia, joitakin juonenkäänteitäkin. Tavallaan koko juttu oli jo etukäteen hyvin tuttu. Ja kun tämä tuttuus yhdistyi siihen että olin odottanut velhomaailmaan sukeltamista hyvin pitkään, lopputuloksena oli se että kuuntelun aloitettuani tunne oli pitkään aika epätodellinen. Vähän kuin olisin kuljeskellut pitkin kirjan maisemia töllistellen kaikkea pöhkön näköisenä. Uskomatonta, että olen viimeinkin täällä! Ooh, nytkö saan tietää kuinka oikein pääsee asemalaiturille 9 3/4? Ihan pian näen Tylypahkan! Wau!!! Ja sitä rataa. :)

Mutta kyllä se siitä tasoittui, onneksi, ja pääsin heittäytymään tarinan vietäväksi vähän rennommin. Ja hyvinhän se veikin! Kaiken kaikkiaan kirja oli aika tarkasti juuri sellainen kuin odotinkin sen olevan. Vauhdikas, jännittävä, kiehtova, hauskakin. Tykkäsin! Ja kuten sivupalkista näkyy, kuuntelen parhaillaan kolmatta osaa putkeen - joten koukussakin ollaan, tukevasti. :)

Englanninkielinen alkuteos: Harry Potter and the Philosopher's Stone (1997)


Ulkoasu: Olen pahoillani, kuvittaja Mika Launis, mutta en voi sanoa olevani Potterien suomalaisversioiden kansikuvien fani. Kyllä tämä nyt menettelee, jos ei lasketa sitä että Harry näyttää ilkeältä ja Ron sekä Hermione vähä-älyisiltä...

Kustantaja Tammi 2003 (painettu kirja julk. suomeksi 1998), suom. Jaana Kapari, 10 h 28 min

perjantai 24. kesäkuuta 2011

Leena Krohn: Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia

"Menimme lasten kanssa Naurutaloon. Menimme sisään maksamatta, sillä koju, jossa lippuja myytiin, oli tyhjä.
Minä nauroin vähän ja väkinäisesti, melkeinpä hymähtelin vain. Tavallinen peilikuva on minusta vähintään yhtä kummallinen kuin ne heijastukset, joita koverat ja kuperat peilipinnat täällä tuottivat."


Jospa saisin purettua bloggausblokkini vielä ennen juhannuksen viettoa! Sellainen tulee välillä jos en oikein tiedä miten jostain kirjasta kertoisin - ja koska haluan pakkomielteisesti kirjoittaa kirjoista siinä järjestyksessä jossa olen ne lukenutkin, en voi edes ratkaista tilannetta kertomalla ensin jostain toisesta kirjasta. :)

Tässä tapauksessa kirjoittamisen hankaluus johtuu samasta syystä kuin monta kertaa aiemminkin: jos olen lukenut kirjan lähes kokonaan myöhään illalla/yöllä ja alkanut sen jälkeen nukkua, en muista siitä seuraavana päivänä kovinkaan paljon. Lukiessani olen saattanut olla suunnilleen hurmiossa, mutta vaikka aamulla muistaisinkin että kirja oli todella hyvä, en muista sitä, mikä siitä teki sellaisen. Pystyn palauttamaan mieleeni häilyvän muistikuvan tunnelmasta ja joitakin yksityiskohtia, mutta siinä se, enimmäkseen. Turhauttavaa!!

Näin siis kävi myös Leena Krohnin kirjalle Donna Quijote ja muita kaupunkilaisia, joka sisältää lyhyitä novelleja, kaupunkilaisten muotokuvia. Kokonaisuuden yhdistää useassa novellissa esiintyvä, uljas ja salaperäinen Donna Quijote. Täytyi selailla sitä uudelleen, lueskella sieltä täältä, että tavoittaisin taas edes osan siitä mikä kirjassa olikaan niin hienoa. Sitä ovat Krohnin kieli ja ajatukset. Mitenkähän monta kertaa kirjassa tulikaan vastaan lause tai katkelma, jonka voisi laittaa kehyksissä seinälle? Tämän kanssa kävi samoin kuin Tainaroninkin kohdalla: suurin osa varsinaisesta merkityksestä jäi todennäköisesti ymmärtämättä, mutta se ei millään lailla estänyt nauttimasta suuresti.

Ulkoasu: No, 1980-luvun kansitaide ei ehkä ole ihan mikään suurin ihastuksen kohteeni, mutta kylläpä tuo asiansa ajaa... :)

Kustantaja WSOY 1983, 82 s.

maanantai 13. kesäkuuta 2011

Mahtaisiko löytyä kiinnostusta Ruusun nimen "kimppalukuun"?

Ulkomaisissa kirjablogeissa järjestetään aika paljon Read-A-Longeja eli kirjojen "kimppalukuja". Usein niissä luettavat kirjat ovat paksuhkoja, vähän vaikean kirjan maineessa olevia mutta kuitenkin kiinnostavia teoksia. Kirjoja, joista moni ajattelee että tuon kyllä haluaisin joskus lukea, mutta ei silti tunnu ikinä saavan aikaiseksi niihin tarttua. Kirjoja, joiden lukemisessa pieni vertaistuki ei ehkä olisi pahitteeksi. :)

Olen aina välillä ajatellut että voisi olla mukavaa järjestää sellaisia itsekin, ja kun Katjan luona tuli jokin aika sitten esiin että Umberto Econ Ruusun nimi on kesken aika monella jotka silti haluaisivat sen joskus saada luettua loppuun, päätin viimein toteuttaa aikomukseni.

Read-A-longeja järjestetään kahdella tapaa: joko kirjaa lukevat postaavat edistymisestään aina tiettynä viikonpäivänä, tai kirja jaetaan muutamaan osaan ja sovitaan päivät jolloin osista keskustellaan. Syystä tai toisesta tuo jälkimmäinen tapa miellyttää itseäni enemmän.


Selailin tuota omaa ihanan ränsistynyttä divarilöytöpainostani, ja kirjan näyttäisi saavan kätevästi jaettua kuuteen suunnilleen sadan sivun pätkään. Minkähänlainen aikataulu olisi sopiva? Tahtoisin sen olevan sellainen että kirjaa voisi lukea kohtuullisen leppoisasti muun lukemisen lomassa, mutta kuitenkin niin ettei kirjaston käyttäjien tarvitsisi uusia lainaansa loputtomiin. Ehkä 3kk/koko kirja - siis 2vk/100 sivua??? Keskusteluihin voi toki osallistua myöhemminkin jos ei juuri sinä päivänä ole ehtinyt osuutta lukea. Eikä tämä suinkaan ole sitovaa, vaan kirjan voi tietysti halutessaan jättää keskenkin vaikka leikkiin lähtisikin. :)

Kysyn siis:
Ensinnäkin tietysti sitä, onko tällaiseen kiinnostusta?
Jos on, niin entäpä toiveita aikataulusta?
Ja kukahan keksisi Read-A-Longille jonkin nasevan käännöksen? :)

keskiviikko 8. kesäkuuta 2011

Imre Kertész: Kohtalottomuus

"Toisaalta tunsin tuon päivän lopussa, että jokin minussa oli rikkoutunut korjaamattomasti, ja siitä lähtien uskoin joka aamu, että olisi viimeinen aamuni, ja joka askelella, että yhtään enempää en pystyisi ottamaan, joka liikahduksella, että seuraavaa en enää kykenisi tekemään; toistaiseksi olen kuitenkin suorittanut kaiken käsketyn vielä senkin jälkeen."

Budapestilainen teinipoika on matkalla töihin joutuessaan yhdessä muiden bussissa olevien juutalaisten kanssa poliisin pidättämäksi. Hänen matkansa jatkuu Auschwitzin ja Buchenwaldin kautta Zeitzin työleirille.

Kävin Auschwitzissa muutama vuosi sitten. Näin valtavat määrät tavaraa jota ihmiset olivat ottaneet mukaansa uskoessaan lähtevänsä elämään parempaa elämää, kävelin kaasukammion läpi, kuulin kerrottavan kuinka juuri sillä asemalaiturilla jolla seisoin monet näkivät perheensä viimeistä kertaa, kun tulijat jaoteltiin työkykyisiin ja hyödyttömiin.

Aiheutti siis aika monenkinlaisia tunteita kun luin pojan saapumisesta samaiselle asemalaiturille kaikessa viattomuudessaan ja tietämättömyydessään; tovereineen hän kummastelee valtavista savupiipuista tulevaa kuvottavaa löyhkää ja kummastuu kun hänellekin annetaan vangin puku - töihinhän hän oli tullut. Asiat selviävät hänellekin hiljalleen, mutta Kohtalottomuuden asetelma on jatkuvasti juuri se, että lukija tietää enemmän. Julmuuksia ei oikeastaan juuri käsitellä, vaan ne häilyvät taka-alalla. Pojan kerronta keskittyy paremminkin keskitysleirin arkipäivään: sielläkin arki asettuu uomiinsa, ja jopa keskitysleirillä voi pitkästyä.

Pojan ääni on lähinnä toteava. Hän ei juuri kyseenalaista tai valita. Hän on kiinnostava henkilö josta en lopultakaan oikein päässyt selville. Onko hän todella naiivi vai onko hän ymmärtänyt koko asian hyvin viisaasti ja kirkkaasti? (Hän toi mieleen J. M. Coetzeen Michael K: elämän nimihenkilön, jonka kohdalla mietin aivan samaa.)

On epäselvää, paljonko kirjassa on omaelämäkerrallisuutta. Se on ainakin fakta, että kirjailija on kulkenut samojen leirien kautta suunnilleen saman ikäisenä. Oli miten oli, niin vaikuttavasti hän ainakin kirjoittaa!

Ensimmäinen lause: Tänään en mennyt kouluun.


Unkarinkielinen alkuteos: Sorstalanság (1975)


Ulkoasu: Pidän Otavan kirjaston siististä ja tunnistettavasta ulkoasusta yleensäkin. Kansikuva on sopivan pelkistetty; keltainen tähti kuvaa kaikkea oleellista. Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja Otava 2003, suom. Outi Hassi, 240 s.

lauantai 4. kesäkuuta 2011

Kesäisiä lukuhaaveita, puutarhaa ja pieni yllätysarvonta

Tänään oli sen verran kesäinen fiilis että aloin miettiä mitä olisi mukavaa lukea kesällä. Haalin hyllystäni allaolevan pinon, josta haluaisin saada luettua edes jotain. Olen nimittäin niin ailahtevainen lukija että vaikka suunnittelisin lukevani jonkin kirjan, saatan harhautua ihan muille teille. Voi siis käydä niinkin että luen aivan jotain muuta ja nämä jäävätkin välistä, mutta haluan esitellä pinoni silti, koska a) kirjapinot ovat kivoja, ja b) tämä toimikoon itselleni kirjojen keskellä haahuillessani muistutuksena siitä, että todellakin haluaisin lukea nämä hyvin pian! :)


Pinossa siis:
Maggie O´Farrell: The Vanishing Act of Esme Lennox
Tove Jansson: Kesäkirja
Lawrence Hill: The Book of Negroes
Daphne du Maurier: Rebekka
Christopher Priest: The Prestige
Marko Hautala: Itsevalaisevat
Anton Tšehov: Nainen ja sylikoira
Leena Parkkinen: Sinun jälkeesi, Max
Charlaine Harris: Definitely Dead
Andreï Makine: Ruhtinattaren rikos
Fred Vargas: Painu tiehesi ja pysy poissa
José Saramago: Oikukas kuolema
Timothy Findley: Ikuisen hämärän vaeltaja

Kesäkirja nyt ainakin pitää lukea!! Ruhtinattaren rikos edustaa kaikkia lukemattomia Makinen kirjoja, joista voin valita jonkin muunkin. Ja jos luen Charlaine Harrisia, jään todennäköisesti taas niin pahasti koukkuun että on pakko lukea monta osaa putkeen... :)

Kun nyt kerran olin pihalla kameran kanssa, teki mieli räpsiä vähän kuvia puutarhastakin. Oikeastaan vasta tänä keväänä olen tosissani innostunut puutarhanhoidosta ja tehnyt ensimmäisiä kunnon istutuksia (olemme siis asuneet tässä joulusta 2006 lähtien), joten toistaiseksi puutarha sisältää suurimmaksi osaksi vain puita ja nurmikkoa:


Satun kyllä rakastamaan puita, joten tämä tilanne ei ole ollenkaan huono! :) Mutta vähän monipuolisempaan maisemaan olisi kuitenkin tarkoitus pyrkiä. Koska perennoistani, liljoistani ja kärhöistäni ei toistaiseksi ole erityisen paljon kuvauksellista iloa, kuvasin sitten puita:





Vähän sentään löytyi kukkiakin kuvattavaksi:




Alppiruusut vielä odottelevat terassilla että ehtisin ne istuttaa.

Lopuksi pieni arvonta/tietokilpailu: pikku yllätyspalkinto lähtee sille joka ensimmäisenä tietää tai arvaa mitä alla olevassa kuvassa kasvaa! :)

torstai 2. kesäkuuta 2011

Muutama keskeytetty

Mainitaanpa nyt taas näitä kesken jääneitä, kun on muutama kertynyt:

Kuuntelin Kyllikki Villan Vanhan rouvan lokikirjaa äänikirjana - se oli kyllä kiinnostava mutta ko. formaatissa liian hidastempoinen makuuni. Luulen että olisin nauttinut siitä enemmän painettuna, ja ehkä siihen vielä sellaisena joskus palaankin.

Keskeytin seuraavankin äänikirjani: Ilkka Remeksen Itäveri jäi ensin roikkumaan viikon reissun vuoksi (kuuntelen siis äänikirjoja autossa) eikä sitten vaan ikinä tullut sitä päivää jolloin olisi huvittanut jatkaa. Siitä nyt ei välttämättä voi kirjaa syyttää, koska äänikirjafiilikseni oli muutenkin viikkokaupalla kadoksissa, teki mieli kuunnella vain musiikkia. Kunnes kirjaston hyllyssä tuli viimein vastaan se kaivattu ensimmäinen Potter! Nyt en malttaisi nousta autosta ollenkaan. :)


Viikonloppuna jätin vielä kesken yhden suuren blogisuosikin, Miina Supisen Apatosauruksen maan. Olin melkein varma että tulisin pitämään tästä, mutta kolmanneksen luettuani jouduin toteamaan etten ole saanut kirjasta irti juuri mitään. Höh ja pöh. No, niin se vain menee että kaikki kirjat eivät ole kaikkia varten! :)