torstai 21. kesäkuuta 2012

Renate Dorrestein: Kivisydän

Van Bemmelin perheen viideskin lapsi syntyy toivottuna ja rakastettuna, mutta aikana jolloin ei vielä tunneta sairautta nimeltä synnytyksen jälkeinen masennus. Hysteriaa ja luulotautiahan se vain on. Mutta valiumilla ja unilääkkeillä ei estetä tragediaa.

Kertojana on perheen lapsista keskimmäinen, Ellen van Bemmel, joka oli kaksitoistavuotias kun se tapahtui, ja palaa lapsuudenkotiinsa nyt, kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, nähtyään myynti-ilmoituksen lehdessä.

Tyyli on keveän helppolukuinen mutta sisältö raskas - tosin ei sentään kokonaan. Enemmän Ellen löytää kotoaan hyviä muistoja. Paitsi kertomus tragediasta, Kivisydän on myös romaani perheestä, sisaruksista ja ihmisten kutsumisesta niillä oikeilla nimillä jotka heille kuuluvat.

Olisi helppo ajatella, ja haluaisinkin ajatella että Dorrestein vie äidin ajatukset ja teot epäuskottavan pitkälle, mutta ikävä kyllä tiedän tiettyjen viime aikojen uutisten vuoksi ettei asia ole niin. Kaikenlaista tapahtuu. Kirja tuntuukin jopa karmivan ajankohtaiselta.

Tämä päätyi uusintalukulistalle koska olin unohtanut kirjan aivan täydellisesti, en tosiaankaan muistanut sisällöstä yhtään mitään mutta jostain oli silti peräisin sellainen tunne että tämä saattoi olla oikein hyvä. Tuon hataran tunteen vuoksi kirja on säilynyt hyllyssäni vuosikaudet melko kovallakin kädellä tehdyistä karsintaoperaatioista huolimatta - onneksi! Nyt voin vain ihmetellä tuota unohtamista, sen verran vahva tämä lukukokemus oli. Onneksi on blogi niin en ainakaan unohda toistamiseen - tämän nimittäin haluan muistaa!

Ensimmäinen lause: Meitä oli jo neljä silloin kun Ida syntyi sinä epätavallisen kylmänä kesäyönä.

Hollanninkielinen alkuteos: Een hart van steen (1998)

Ulkoasu: Jälleen pidän värityksestä, ja myös siitä että kansi onnistuu kuvasta huolimatta näyttämään tyylikkään selkeältä. Kansi: Vincent Bakkum.

Kustantaja LIKE 2000, suom. Kirsti Nikkanen, 236 s.

keskiviikko 20. kesäkuuta 2012

Susan Vreeland: Sininen neito

Erakkoluonteinen matematiikanopettaja Cornelius Engelbrecht on rakentanut koko elämänsä suojelemaan aarrettaan. Se on nuorta tyttöä ikkunan ääressä, joutilaana hetkenä kesken ompelutyön esittävä maalaus, jonka Cornelius vuorenvarmasti uskoo olevan aito Vermeer. Miten tuo maalaus on oikein jäänyt maailmalta tuntemattomaksi?

Kirja seuraa maalauksen tarinaa ajassa taaksepäin, omistaja omistajalta, kunnes lopulta päästään taiteilijan ateljeehen asti ja tavataan myös tyttö itse. Matkalla käydään mm. juutalaisperheen kodissa 1940-luvun alussa, kamarimusiikkikonsertissa, tulvan valtaamassa talossa - ja hirttäjäisissä. Tunnelma vaihtelee traagisesta kepeään ja takaisin.

Tämän kesän kolmannenkin uusintalukukirjan ensimmäisestä lukukerrasta alkaa olla aikaa jo kymmenisen vuotta. Muistin vain kirjan idean, kaikki tarinan vaiheet sen sijaan olin täydellisesti unohtanut. Ehkä siksikin lukukokemus tuntui mukavan tuoreelta. Yllätyin myös positiivisesti, sillä kirjahan on parempi kuin muistelinkaan! Vreeland kirjoittaa hyvin. Henkilögalleria on monipuolinen, ja joka tarinassa esiintyvistä ihmisistä saa otteen.

Jotkut kertomukset ovat aiemmin ilmestyneet erillisinä (ja toimivat myös hyvin sellaisina), kenties ne on myös kirjoitettu eri aikoihin. Se saattaa osaltaan selittää sen, että taulun omistussuhteiden siirtymisessä on välillä aukkoja. Olisi toki kivempi jos koko juttu olisi virtaviivaisen yhtenäinen, mutta eivätpä nuo aukkopaikatkaan liiemmin häirinneet.


Suosittelen esimerkiksi Tytöstä ja helmikorvakorusta pitäneille! Vaikka tässä ollaankin taiteilijan luona vasta lopussa, maalauksen kautta jotain samaa tuntua on läsnä koko ajan.

Ensimmäinen lause: Cornelius Engelbrecht oli keksinyt itsensä.

Englanninkielinen alkuteos: Girl in Hyacinth Blue (1999)

Ulkoasu: Vermeeriä, totta kai! Kirjettä lukevaa tyttöä esittävää maalausta on kyllä vähän muokattu kantta varten. Pidän kuvan rajauksesta (se jatkuu kansiliepeessä), samoin kirjan kapeasta ja korkeasta muodosta. Kuvan muokkaus: Laurie Dolphin.

Kustantaja WSOY 2001, suom. Raija Mattila, 196 s.

maanantai 18. kesäkuuta 2012

Bernard Werber: Muurahaiset

Kesän uusintaluku numero kaksi.

Moni pariisilainen ei taida tietääkään että läheisessä Fontainebleaun metsässä sijaitsee sotia käyviä ja teknologiaa kehittäviä liittovaltioita! Muurahaisten kansoittamia, nimittäin. Kun Bel-o-kanin punamuurahaiskaupunki herää talvihorroksestaan, kevään ensimmäiselle tutkimusretkelle osallistuva koiras 327 jää ainoana henkiin todistamaan retkikuntaa kohdanneesta kauhistuttavasta tuhosta. Onko syyllinen kääpiömuurahaisten uusi ase? Mutta omassakin pesässä asiat tuntuvat olevan sekaisin. Mistä ovat peräisin kallionhajuiset soturit jotka hyökkäävät koiraan kimppuun? Ja miten ihmeessä asiaan liittyy se, että Jonathan Wells perii etäiseksi jääneeltä biologienoltaan Edmondilta asunnon, jonka kylkiäisenä tulee viesti: "ÄLÄ MISSÄÄN NIMESSÄ MENE KELLARIIN!"?

Muurahaisten tekemisiä ja niiden feromonein käymiä keskusteluja on kyllä reilusti inhimillistetty, mutta pohjimmiltaan ne kuitenkin perustuvat tutkittuun tietoon. Välillä vähän harmittaakin ettei tiedä missä todellisuus loppuu ja fiktio alkaa, sillä muurahaiset yhteiskuntineen osoittautuvat hyvin kiinnostaviksi! Luulen, että moni sellainenkin seikka on totta, josta en ihan heti sitä uskoisi.

Tämänkin kohdalla aiempi lukukokemus on runsaan kymmenen vuoden takaa. Muistelen suhtautuneeni kirjaan silloin aika lailla samoin kuin nytkin. Ehkä tällä kertaa kiinnitin enemmän huomiota ihmishahmojen yksiulotteisuuteen ja useiden juonenkäänteiden epäuskottavuuteen. Mikään täydellinen kirja tämä ei siis ole. Mutta ihmiset ovatkin tässä pienemmässä osassa, ja kirja tuntuu olevan pilke silmäkulmassa kirjoitettu, niin ettei sitä ole tarkoitettukaan sillä tavalla "vakavasti otettavaksi" että kaikki kohdat yrittäisivätkään olla uskottavia. Pointti on muurahaisissa ja niiden käyttäytymiseen tutustumisessa, asioiden näyttämisessä niiden näkökulmasta.

Ensimmäinen lause: -Saatte nähdä, siellä on aivan erilaista kuin luulisi.


Ranskankielinen alkuteos: Les Fourmis (1991)

Ulkoasu: Pidän värityksestä, ja muurahaiset näyttävät kuvassa sopivan älykkäiltä. :) Maalaus: Ilkka Juopperi / IKON Graphis Oy, Kannen suunn.: Pirjo Toroskainen.

Kustantaja Gummerus 2000, 2. painos, suom. Titia Schuurman, 373 s.

lauantai 16. kesäkuuta 2012

Robert Holdstock: Alkumetsä

Kun tuossa toukokuun lopulla oli hetken aikaa mukavan, kesäisen lämmintä, päätin että kesän uusintalukukierrokseni alkaa just silloin ja jatkuu sillä tahdilla, siinä laajuudessa ja niin kauan kuin huvittaa. :) Tartuin siis Robert Holdstockin spefi-klassikkoon Alkumetsä, jonka ensimmäisestä lukukerrasta on aikaa ainakin kymmenen vuotta. Viisitoista taitaa olla lähempänä.

Herefordshiressä sijaitsevassa ikivanhassa Ryhopen tammimetsässä ajan ja paikan lait vääristyvät ja myyttiset hahmot ruumiillistuvat. Tunkeilijoita torjuvan metsän salaisuuden selvittäminen oli sen laidalla asuneen George Huxleyn pakkomielle, ja hänen kuoltuaan metsän imu tarttuu hänen poikiinsakin.

Eipä kirja ollut tässä välissä huonontunut, oikeastaan taisin pitää siitä nyt enemmän. Luin silloin aikoinaan useammankin Holdstockin kirjan, ja muistan että jokaisen kohdalla joku pieni tylsistyminen tai kiinnostuksen puute taisteli kirjojen maailman kiehtovuutta vastaan, ja mietin aina, haluanko oikeastaan lukea lisää vai en. Kiehtovuus siis silti aina voitti silloinkin, mutta nyt koko tylsistyminen oli tiessään. Kai kirja avautui minulle paremmin tässä iässä.

Mitä siihen kiehtovuuteen tulee, niin metsäfanille parasta on tietysti itse metsä. Metsä jonka ympäri pystyy kiertämään ehkä tunnissa-parissa, mutta jonka sisällä voi vaeltaa viikkoja tai kuukausia pääsemättä silti ytimeen asti. Mutta eivätpä mytagot, myyttien ruumiillistumat, jää juuri jälkeen. Mytologiaa paremmin tuntevalle kirja varmasti antaisi enemmän, mutta tietämättömämpikin pystyy kyllä nauttimaan Holdstockin myyttien hyödyntämisestä. Kaiken kaikkiaan omalaatuisen kekseliäs paketti. En voi väittää olevani mikään spefi-klassikoiden(kaan) asiantuntija, mutta siitä uskallan olla varma että Alkumetsä on ansainnut paikkansa niiden joukossa.

Ensimmäinen lause: Parahin ystäväni!

Englanninkielinen alkuteos: Mythago Wood ( 1984)

Ulkoasu: Päänsisäinen metsä on kansikuvaksi hyvä oivallus! Päällys: Pjotr Tomaszewski.

Kustantaja Karisto 1985, suom. Anja Haglund, 276 s.

lauantai 9. kesäkuuta 2012

Palautetta?

Morren inspiroimana innostuin minäkin tekemään sen mikä on käynyt mielessä jo useampaan kertaan, eli pyytämään palautetta blogista.

Siis, sana on vapaa: Mikä blogin sisällössä miellyttää enemmän, mikä vähemmän?

Entä ulkoasu? Häikäiseekö taustakuva silmiä? Pakko kysyä, koska meinasin saada slaagin erään aiemman taustan kanssa. Omalla koneella se näytti mukavan pirtsakalta mutta silti sopivan rauhalliselta. Sitten kurkkasin blogia muualla, ihan eri säädöissä olevalla näytöllä, ja hyvä kun en tuolilta pudonnut sen räikeyden iskiessä silmille! :D


Tekisi mieli pärjätä yhdellä sivupalkilla, mutta jos nuo nykyiset sisällöt sumputtaa samalle puolelle, palkista tulee tuskaisen pitkä. Onko palkeissa siis jotain ihan turhaa? Käyttävätkö ihmiset noita seuraa/tilaa sen ja sen kautta -nappuloita?

Kaipaatko tunnistevalikoimaan vielä jotain uutta näkökulmaa, esim. kustantamoita?


Suurella mielenkiinnolla otan vastaan kaikenlaisen palautteen, ja sen antajien kesken arvotaan pieni yllätyspaketti. :)