tiistai 28. toukokuuta 2013

Entisestä e-kirja-allergikosta tuli lukulaitteen omistaja

Myönnän, että kun alkoi näyttää siltä että sähkökirjoista on tulossa ihan oikeasti yleinen juttu, olin aika kauhuissani. Puistatti suorastaan. Mietin, että mitäs sitten kun ne tulevaisuudessa yleistyvät oikein kunnolla niin ettei paperipainosta kannata enää tehdäkään ainakaan Suomen markkinoilla. (En toki ajatellut ihan lähivuosia, vaan pidempää aikaväliä.) No, voinhan minä sitä vähän murehtia vieläkin mutta aika näyttää miten käy. Ehkä painettu ja sähköinen versio kulkevat sujuvasti rinnakkain hamaan tulevaisuuteen asti. Ja joka tapauksessa olen pikkuhiljaa päätynyt siihen ajatukseen, että tärkeintä on että tarinat elävät ja kirjoja luetaan, oli formaatti mikä tahansa.

Siinä rinnalla on sitten kypsynyt myös ajatus oman lukulaitteen hankinnasta. "EI MISSÄÄN TAPAUKSESSA" -mallista päädyttiin "voisihan sen hankkia mutta mitä mä sillä tekisin kun useimmat kirjat haluan kuitenkin aivan oikeasti omaan hyllyyn" -version kautta lopputulokseen "no joooooo...voishan sille jotain käyttöä keksiä". Niinpä löysin itseni jokin aika sitten vertailemasta puolitosissani e-lukijoiden hintoja ja ominaisuuksia. Ja siitähän mies näkyy saaneen idean koska äitienpäivälahjani näyttää tältä:


Malli on Sonyn PRS-T2. Näytöltä on mukava lukea, käyttö sujuu näppärästi ja akunkin pitäisi kestää pienen ikuisuuden. Sain myös suojakotelon jossa on paristolla toimiva lukulamppu. Hyvin näkee lukea pilkkopimeässäkin!



Mitä siis nyt ajattelin tällä lukea? Suurin osa lukemistani kirjoista tulee jatkossakin olemaan painettuja kappaleita (ihan jo senkin takia että niitä on tuossa odottamassa muutaman vuoden varasto, hah) enkä usko lukulaitteen ainakaan tässä vaiheessa merkittävästi vaikuttavan kirjojen osteluunikaan. Joitain käyttökohteita on kuitenkin mielessä. Ensinnäkin pari tietokoneella odottanutta kirjailijoilta saatua arvostelukappaletta, jotka on huomattavasti mukavampi lukea nyt kun on siihen paremmin soveltuva laite. Toiseksi: aion seurata Sallan esimerkkiä (tiiliskivi)klassikoiden lukemisesta lukulaitteella rauhalliseen tahtiin. Sähköinen muoto häivyttää näppärästi kirjan koon ja sen myötä ainakin osittain myös tuntuman siitä, miten paljon aikaa lukeminen vaatii. Ajatus vaikkapa Moby Dickin lukemisesta on huomattavasti aiempaa keveämpi! Nyt kesken on laitteella valmiina ollut Around the World in 80 Days, joka ei tosin olisi tiiliskivi muutenkaan mutta en tiedä olisiko siihen siltikään tullut tartuttua. Kolmantena voisivat tulla esimerkiksi dekkarit, jotka jo etukäteen tiedän lukevani melko varmasti vain kerran, ja joiden hankkiminen oikeaan hyllyyn tuntuisi siksi vähän turhalta. Ja neljänneksi: saa nähdä! :) Mukavaa, että tämäkin vaihtoehto on nyt tarjolla.

maanantai 27. toukokuuta 2013

Charlaine Harris: Dead Ever After

Viimeisen Sookie Stackhouse -kirjan ilmaannuttua postilaatikkoon kaikki muu lukeminen meni jäähylle siksi aikaa että sain selvitettyä kuinka tässä oikein käy. Odotin lukemista lievästi pelonsekaisella innostuksella. Kuinka Harris mahtaisi onnistua saattamaan kuvion päätökseen ja tyydyttäisikö hänen valintansa minua?

No kyllä se tyydytti. Hieman yllättäenkin! Moni muu on käsittääkseni pettynyt enemmän tai vähemmän. Spoilaavammat kommenttini saat esiin hiirellä maalaten:
Loppuratkaisuun tyytymistä auttoi varmasti se, että vaikka Eric toki onkin hottis ja erittäin onnistunut, kiehtova hahmo, niin romanttisemmassa mielessä en ole koskaan ollut hänen ykkösfaninsa. En tosin Saminkaan, mutta nyt taisin alkaa nähdä hänet sekä hänen ja Sookien välisen kiintymyksen hieman eri valossa jo kirjan alussa. Suosikkini Sookien kosijoista on alusta loppuun ollut Bill, mutta kai Samin kanssa yhteen päätyminen on Sookielle tulevien vuosien kannalta parempi vaihtoehto. Onhan lopussa tosin myös pikku ripaus avoimuutta, mistä tykkäsin.

Sookie ja kumppanit eivät tälläkään kertaa selvinneet ilman hengenvaaraan joutumista, ja ryminää riitti. Sookien ihmissuhdeasioista olisin mielelläni voinut lukea enemmänkin. Eipä tämä ehkä juonellisesti ollut sarjan parhaimpia osia, mutta kelpaa kyllä mulle päätökseksi. Näyttämöllä käy monia edellisistä osista tuttuja henkilöitä, niin hyviksiä kuin pahiksiakin, joten samaan pakettiin mahtuu usean kohtalon selviäminen.

Tässä kohtaa pitäisi varmaan yrittää sanoa jotain suunnilleen järkevää koko sarjasta. Paranormaali romantiikka tuntuu olevan täydellisesti omaan makuuni sopiva viihteen laji, ja tässä vielä erityisesti miellyttävät sopivan humoristinen ote, onnistunut henkilögalleria ja kieli jota on mukavaa lukea. Siitäkin pidän, että vaikka Sookie osaakin lukea ajatuksia ja hänellä on varsin eksoottisia ystäviä, hän näyttäytyy lopulta silti aika tavallisena. Sookien arkipuuhien kuvailu tasoittaa mukavasti kirjojen villimpää toimintaa.

Vähän on haikea fiilis, mutta onneksi Harris sentään osaa lopettaa johonkin, toisin kuin jotkut muut. :) Ja ainahan nämä voi lukea uudestaan!

Ensimmäinen lause: The New Orleans businessman, whose gray hair put him in his fifties, was accompanied by his much younger and taller bodyguard/chauffeur on the night he met the devil in the French Quarter.

Ulkoasu: No minähän tykkään raikkaista ja pirteistä väreistä, joten kyllä tämä oranssi sähäkkyys kelpaa oikein hyvin. Kannen suunn.: Patrick Knowles.

Kustantaja Gollancz 2013, 338 s.

sunnuntai 19. toukokuuta 2013

Katherine Howe: The Lost Book of Salem

Tyhjentäessään isoäitinsä taloa myyntiä varten historioitsija Connie Goodwin törmää nimeen Deliverance Dane. Paljastuu, että nimi liittyy Salemissa vuonna 1692 käytyihin oikeudenkäynteihin, joissa tuomittiin kuolemaan useita noidiksi kuviteltuja. Deliverance Dane näyttää jättäneen jälkeensä myös jonkinlaisen resepti- ja ohjekirjan. Connieta ohjaava professori painostaa häntä hankkimaan ainutlaatuisen lähteen tutkimustaan varten, ja Deliverancen kirjassa tuntuu olevan ainesta - kunhan sen vain onnistuu löytämään. Ja kenties jokin noituudessa on jopa totta ja auttaa selviämään eräästä suvussa kulkevasta kirouksesta?

The Lost Book of Salem menee kategoriaan "ihan kiva". Kirja vei mukavasti mukanaan ja ihan mielelläni sen kyllä luin, mutta en saanut mitään suurempaa irti enkä luultavasti muista kirjaa kovinkaan pitkään. Juoni on monin paikoin aika ennalta-arvattava. Kirjan voisi kuvailla olevan jonkinlaista "turvallista viihdettä", sellaista jota lukiessa voi vähän välillä jännittää, samalla kun uskaltaa olla kohtuullisen varma siitä että loppu on onnellinen. Ei toki sinänsä mikään hullumpi ominaisuus sopivaan lukuhetkeen osuvana!

Salemin noitapaniikki on kyllä kiinnostava aihe, jota kirjailija taustoittaa jälkisanoissaan vielä hieman lisää. Nuorten tyttöjen oudot kokemukset laittoivat liikkeelle tapahtumat jotka johtivat kahdenkymmenen ihmisen kuolemaan. Katherine Howe itse on sukua kahdellekin aikoinaan noidaksi syytetylle naiselle. Kirjassa käydään välillä menneisyydessä katsomassa Deliverancen sekä tämän tyttären ja tyttärentyttären silmin, mitä silloin oikein tapahtuikaan. Plussaa siitä, että noiden osuuksien repliikit sekä Connien tutkimat päiväkirjamerkinnät on kirjoitettu tuonaikaisen englannin kielen äänne- ja kirjoitusasua mukaillen. (Oletettavasti ainakin, mistäs minä tiedän miltä englanti oikeasti silloin kuulosti. :)

Miinuspuolelle taas menee se, että juonessa olisi saanut olla jokin yllättävämpikin koukku ja pahiksessa vähän enemmän potkua. Se kirouksesta vapautuminenkin jäi lopulta jokseenkin kyseenalaiseksi.

Ensimmäinen lause: Peter Petford slipped a long wooden spoon into the simmering iron pot of lentils hanging over the fire and tried to push the worry from his stomach.

Ulkoasu: Kansi on kyllä kaunis! Sama tyyli jatkuu selkämykseen, takakanteen ja vähän kansien sisäpuolillekin. Kannen kuvat: The Royal Collection, kalligrafia: Carol Kemp.

Kustantaja Penguin 2009 (julkaistu USA:ssa nimellä The Physick Book of Deliverance Dane), 456 s.

torstai 9. toukokuuta 2013

Erlend Loe: Supernaiivi

25-vuotiaalta päähenkilöltä on hukassa elämän merkitys. Paluu yksinkertaisiin perusasioihin auttaa.

Kuten viimeisimmässä kirjaostosluetelmassani mainitsin, olen toki ollut jo pitkään tietoinen Supernaiivin olemassaolosta, ja suosiostakin, mutta vasta hiljattain kiinnostuin sen lukemisesta. Hauskoiksi mainostetut kirjat eivät yleensä oikein uppoa, eikä nimikään houkutellut. Jälleen kerran on kiittäminen blogistaniaa siitä, että ymmärsin antaa tällekin tilaisuuden. Ja jälleen kerran, hyvä niin - Supernaiivi on nimittäin IHANA!

Ei ole tarpeen harmitella sitä, etten ole lukenut tätä aiemmin, sillä on oikein sopivaa että luin tämän sattumalta päivänä jona myös pompin pomppulinnassa. Olimme kaverin perheen kanssa Tampereen HopLopissa ja yhdessä vaiheessa huomasimme kaverin miehen kanssa että vieressämme on tyhjä pomppulinna, jonka sääntökyltissä lukee "Tässä aktiviteetissa aikuisetkin saavat osallistua". Mitä muuta siinä muka voi tehdä kuin käyttää tilaisuuden hyväkseen?? Tutkin kyllä myös isosta kiipeilytelineestä lähes joka kolkan. Mahdanko koskaan tullakaan niin aikuiseksi, ettei kiipeilyteline - tai iso kivi - herättäisi (usein vastustamatonta) halua kiivetä ylös? ;)

Tältä pohjalta olin kenties mitä otollisinta yleisöä kirjalle, jossa pompotetaan punaista palloa vasten seinää, listataan naapurin pikkupojan kanssa nähtyjä eläimiä ja hakka-lelun löytäminen levittää hyvänolontunteen koko ruumiiseen. Eksistentiaaliset kriisit eivät yleensä juuri nappaa, mutta tässä huomioni ei oikeastaan niinkään kiinnittynyt kertojan ongelmiin kuin niiden ratkaisuihin. Ja ratkaisut olivat mainioita. Kirja on täynnä ihastuttavia yksityiskohtia. Ääneen naurattava tämä ei minulle ollut, mutta jatkuvasti sisäisesti hymyilyttävä kyllä. Suhteellisuusteoriakin sujahtaa sujuvasti osaksi kokonaisuutta.

On varmaankin paikallaan lopettaa pieneen supernaiivimaiseen listaan ihmisistä, joita muistan nähneeni kirjan lukemispäivänä:
  • nainen jolla oli toisessa jalassa violetti ja toisessa fuksianvärinen sukka (HopLopissa)
  • isoäiti ja pikkupoika junassa, pojalla oli hauska pipo ja isoäidillä kauniisti ryppyiset kasvot ja sormus jossa oli punainen kivi
  • perhe, jonka äiti luki junassa Marian Keyesiä, isä jotain englanninkielistä pokerijuttua ja kaksi poikaa pelasivat tabletilla
  • noin viisikymppinen mies joka ulkoilutti dalmatialaista ja oli pysähtynyt juttelemaan toisen miehen kanssa kaupan pihalla
  • tummatukkainen pikkupoika joka teki pahuksen monta maalia kun yritin olla HopLopissa sählymaalivahtina 

Lukudiplomin kategoria Huumoria, ja sitä myöten koko diplomi suoritettuna! Jihuu!

Ensimmäinen lause: Minulla on kaksi ystävää.

Norjankielinen alkuteos: Naiv.Super. (1996)

Ulkoasu: No hakkahan kuuluu asiaan, ilman muuta. Pirteän punainenkin tämä on! Ei tietoa suunnittelijasta.

Kustantaja LIKE 2010, 13. painos (1. painos 1998), suom. Outi Menna, 223 s. 

maanantai 6. toukokuuta 2013

John Irving: Kaikki isäni hotellit

Tarina sopivasti kahjosta Berryn perheestä ja muutamasta hotellista.

Ensimmäinen Irvingini! Ensin meinasi vähän tihkaista. Ajattelin että joo, ihan kiva, mutta henkilöt eivät kiinnosta ihan oikeasti. Mietin jo, kuinka joutuisin kirjoittamaan postauksen joka alkaisi sanoilla "Varoitus kaikille Irving-faneille, tiedossa järkyttäviä hetkiä!" ;) Mutta ei. Jotain loksahti kohdalleen, ja osaan jopa kertoa tarkasti missä kohtaa: sivulla 96, Frankin paukuttaessa hulluna symbaalejaan metsässä. Lopullisesti olin myyty siinä vaiheessa kun Franny "hävisi tappelun".

Kaikki isäni hotellit on niin pakahduttavan täysi kaikesta tapahtuneesta, etten meinaa saada jäsenneltyä päähäni siitä mitään sanottavaa. Pari ajatusta sentään puskee pintaan. Ensinnäkin: Miten paljon perheen yhteistä historiaa mahtuukaan joukkoon yksityiskohtia; lattiaan koliseviin painoihin, vanhan naisopiston keskuradioon, saniaispusikkoon, wieniläisen huoran valeorgasmeihin ja kehotukseen varoa avoimia ikkunoita. Toiseksi: Käsittämätöntä, miten Irving osaa kertoa tarinansa ja luoda henkilönsä niin, että jopa se tilanne, jossa John toteaa "Mikään ei vedä vertoja märille munille", tuntuu lopulta sittenkin aivan oikealta.

Siis: Oi kyllä, tykkäsin. Itkin, nauroin ja ihastelin ihmetellen. Kirjan suljettuani teki kauheasti mieli lukea lisää Irvingiä vaikka heti perään, mutta onhan tämä monin tavoin niin runsas, että ensin on parempi vähän hengittää.

Lukemattomat kirjailijat -haasteeseen kuudes suoritus, eli minimitaso saavutettu!

Ensimmäinen lause: Sinä kesänä kun isä osti karhun meitä ei vielä ollut olemassakaan - meitä ei ollut vielä edes siitetty: ei Frankia, meistä vanhinta, ei Frannyä, äänekkäintä, ei minua joka tulin seuraavaksi eikä kuopuksia, Lillyä ja Eggiä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hotel New Hampshire (1981)

Ulkoasu: Tuskin olisin kannen perusteella kirjaan tarttunut, mutta näin jälkeenpäin ajatellen ok. Kannen kuva: Ylermi Lahti.

Kustantaja Loisto/Tammi 2009, 13. painos (1. painos 1981), suom. Kristiina Rikman, 491 s.

sunnuntai 5. toukokuuta 2013

Leena Krohn: Valeikkuna

Entinen filosofian opiskelija viettää suurimman osan ajastaan kotiinsa rakentamassaan kelluntatankissa katsellen illuusiotaiteilijan maalamaa kattoikkunaa ja pitäen kelluvan filosofin vastaanottoa.

Leena Krohnin viisaus on sellaista, että sen lukemisesta nauttii vaikka ei niin kauheasti ymmärtäisikään. Todellisuuden olemusta tässä ainakin paljon pohditaan, sitä miten erottaa se epätodellisesta. Tytär asuu virtuaalisessa Mukamukamaassa, filosofikin on oikeastaan vain valefilosofi ja toisinaan todellisuus on todellisuuden kuva. Luin kirjan loppuun pari viikkoa sitten ja nyt sitä selaillessani huomaan monen asian jo unohtuneen. Oikeastaan koko lukukokemuksen ajatteleminen tuntuu hieman utuisen epätodelliselta - mikä tässä tapauksessa vaikuttaa kuuluvan juuri täydellisesti asiaan.

Filosofi itse ei lopulta ole niin outo tyyppi kuin etukäteen kuvittelin. Oikeastaan aika tavallisen oloinen, mukava mies. Kummallisia asioita ja henkilöitä hän kyllä kohtaa. (Kaikki ei tosin välttämättä ole todellista.) On mies joka muuttuu hiljalleen puuksi, sekä tyttö joka varoo niin tarkoin loukkaamasta ympäröivää maailmankaikkeutta että käyttää hengityssuojainta välttääkseen tappamasta pieneliöitä hengityksellään ja kulkee alasti pakkasessa kieltäen omat tarpeensa. Parhaiten mieleen jäi geenikarttojen perusteella laadittu lukemattomien teoreettisten lasten kuvasto.

Kirja koostuu lyhyistä luvuista, joissa usein kuvataan yhtä kohtaamista. Vaikka kaikki kyllä liittyy yhteen ja Valeikkuna on selkeästi romaani, se sopii hyvin luettavaksi myös pätkissä, hieman novellikokoelmamaisesti. Eikä se ole ollenkaan niin sekava kuin noista epätodellisuushöpinöistäni voisi päätellä. Tähän täytyy palata vielä joskus toistamiseen.

Ensimmäinen lause: Silmä lepää silloin kun se katsoo kauas, eikä mikään ole kauempana kuin taivas.

Ulkoasu: Tyylikäs kuten sisältökin! Kannen suunn.: dog design, kannen maalaus: Andrea Montegna: La Camera Picta, Palazzo Ducale, Mantova, Kuvatoimisto Lehtikuva Oy.

Kustantaja Teos 2009, 156 s.

lauantai 4. toukokuuta 2013

Vilja-Tuulia Huotarinen (toim.): Taskunovellit

Antologia, joka on tulosta kirjailijoille heitetystä haasteesta kirjoittaa hyvin lyhyitä novelleja.

Muutamista suosikeistani, Rosa Meriläisen kansalaissodasta ja kaartinkirjan syömisestä, Anu Holopaisen lapsuuden kesäpäivästä ja heinäladosta sekä Tiina Raevaaran maagisesta ruusupensaasta ja sisaruksista, kirjoitinkin jo aiemmin. Niiden lisäksi mieleen jäi Taija Tuomisen Elämä ei ole kebab-passi, joka on mainio esimerkki siitä, että lyhytkin teksti voi sisältää kokonaisen tarinan. Vain kahdeksassa pienessä sivussa huolettomasta nuoruudesta, ystävyydestä ja ensirakkaudesta vuosikymmenien syyllisyyteen, kaipuuseen ja tyhjyyteen. Ei siihen välttämättä niin kauhean montaa sanaa tarvita.

Tuomas Kyrön Kaksijakoiseen Raimoon harmikseni petyin monen muun tavoin. Se ei ollut sen kummemmin hauska kuin vakavakaan, eikä sen olemassaolon pointti oikein auennut. Häh-fiilis jäi myös Tommi Musturin sarjakuvanovellista Musta kappale, joka aukeni vielä vähemmän. Siitä huolimatta hauskaa, että mukana on sarjakuvanovelli!

Muuta yhteistä teemaahan näillä ei ole kuin lyhyys, mutta en sellaista kaivannutkaan. Yhdenkin kirjoittajan kokoelmia lukiessa tykkään jos mukana on monenlaista, niin ettei yhtään voi arvata mihin seuraava teksti vie. Kaikista en siis pitänyt (no harvoinpa niin käy muutenkaan) mutta kyllä kokonaisuus jäi plussan puolelle. Tällaisiä lyhyiden tekstien kokoelmia saisi olla olemassa enemmänkin - mukavaa ja virkistävää ryhtyä lukemaan kun uskaltaa olla varma että ehtii loppuun asti vaikka aikaa olisi vain ihan vähän!

Ulkoasu: Ihanan värikäs kansi! Taitostakin pidän, sen on raikas ja ilmava. Kansi: Tommi Musturi, taitto: Sakari Tiikkaja/Radiant Graphics Oy.

Kustantaja Karisto 2013, 137 s.

keskiviikko 1. toukokuuta 2013

Huhtikuun hamstraukset

Kappas vain, taas on kuukausi vaihtunut ja on aika esitellä tuore saalis! En ole mielestäni käynyt juuri missään mutta jostain käsittämättömästä syystä haltuuni on jälleen päätynyt isonpuoleinen kasa kirjoja.

Mä rupean oikeasti kohta pimittämään näitä.

 

No, tästä lähtee:

Belitz-Henriksson, Oja & Ranta: Naisen iholla - 32 tarinaa tatuoinneista. Anki esitteli niin houkuttelevasti.

Santeri Alkio: Puukkojunkkarit. Jos kerran olen nyt pohjalaiskirjoista innostunut (vaikka en ole lukemaan asti vielä ehtinyt, hah), niin täytyyhän tämä klassikkokin laittaa lukujonoon. Huuto.net-ostos, samoin kuin:

Rafik Schami: Damaskoksen rakastavaiset. Melkoinen tiiliskivi, mutta muistan useammankin läpi kahlanneen kehuneen.

Neil Gaiman: The Sandman vol. 3-10. Jee, ne ovat kotiutuneet! Kolmonen on luettu mutta muut odottelevat. En ole tohtinut vielä jatkaa koska jos aloitan, jään kuitenkin niin kiinni etten pysty lopettamaan, ja olisi tässä just nyt vähän muutakin tekemistä. Vähän piti metsästää ympäri nettiä että sain kaikki saman sarjan painoksina, mutta löysinpäs vain.

Pekka Tuuri: Vedenalainen Suomi. Tämä valokuvateos oli ihan puhdas heräteostos: huomasin, hiplasin ja ihastuin.

Seuraavien viiden suhteen olen Suomalaisen synttärihulinamainonnan uhri:

Esko Valtaoja: Kaiken käsikirja. Oli tarjouksessa, ja Valtaoja on huippu.

Bon-pokkareita piti ostaa kaksi että sai kaupan päälle "Varoitus! Lukijat kuolevat älykkäämpinä" - tekstillä varustetun kassin. Oho, ostin neljä.

Bill Bryson: Lyhyt historia lähes kaikesta. Tämä ja edellämainittu Valtaoja ovat varmasti hintansa väärtejä, koska nämä luettuani tiedän ilmeisesti kaiken.


Alicia Giménez Bartlett: Petra Delicado ja merkityt tytöt. Vaikuttaa pirteältä dekkarisarjan avaukselta!

Linn Ullmann: Siunattu lapsi. Blogeista tuttu nimi, kuten myös

Téa Obreht: Tiikerin vaimo.

Erlend Loe: Supernaiivi. Tämähän on toki ollut nimenä tuttu jo pitkän aikaa, mutta en ole "tajunnut" oikeasti kiinnostua. Mutta tarvitsen Lukudiplomiin vielä Huumoria-kategorian suorituksen, tämä on listalla, ja jotain naksahti päässä kun tämä esiintyi Pekan Alkukilpailussa. :)

Patrick deWitt: Sistersin veljekset. Poikkeava aihepiiri houkuttaa - enpä ole tainnutkaan lukea westerniä!

E. L. James: Fifty Shades - Sidottu miki-kirjana yhdistää näppärästi kaksi uteliaisuuden kohdetta. :)

Hdcanis tarjoili hiljattain kulissientakaisen katsauksen hyväntekeväisyyskirpputorin kirjamyyntiin, mikä innoitti käymään taas vaihteeksi paikallisella SPR-kirpparilla. Ja löytyihän sieltä ostettavaa, kuvassa Fiftyn alla sijaitseva pino lähti mukaan puoli-ilmaiseksi:

Ib Michael: Vaniljatyttö. Michaelin kirjojen lukemista olen harkinnut joskus aiemminkin.

Asko Sahlberg: Yhdyntä. Kirjavalinnat ovat välillä pienestä kiinni: pyörittelin tätä käsissäni miettien ottaisinko vai enkö, ja ratkaiseva tekijä oli lopulta alaotsikko "Reunahuomautus sotahistoriaan". Ajatus lyhyestä kertomuksesta suurten tapahtumien keskeltä viehättää.

Joel Haahtela: Naiset katsovat vastavaloon. Sarjaa "tuskin tarvitsee blogistaniassa suurempia perusteluja". :)

Hélène Grémillon: Uskottuni. Tämä pisti viimevuotisessa kustantajan katalogissa silmään kauniilla seepiakannellaan. Maailmansodan aikainen Pariisi ja perhesalaisuus vaikuttaa kiinnostavalta yhdistelmältä.

Jonathan Coe: Unen talo. Välillä tekee mieli kokeilla jotain vanhempaa kirjaa joka EI ole blogeista tuttu. Jos vaikka tulisi puolivahingossa löytäneeksi jotain hyvää! :)

Katja Kaukonen: Vihkivedet. Odelmakin on vielä lukematta, mutta oikeastaan näistä novelleista voisikin olla mukavampi aloittaa.

Seuraavat kolme on poimittu alehyllystä:

Jennifer Egan: Aika suuri hämäys. Rakenne kiinnostaa oikeastaan aihepiiriä enemmän, mutta katsotaan sitten lukiessa viekö kirja mukanaan.

Marko Hautala: Unikoira. Pitäisköhän Hautalaakin jo lukea eikä vain kerätä hyllyyn?

Valhe & viettelys - tarinoita pettämisestä. Olen äkkiä innostunut novelliantologioista. Ja tässä on Jääskeläistä. Tuli kyllä jotenkin siveetön olo kun menin kassalle mukanani tämä ja Fifty Shades. ;)

Italo Calvino: Ritari joka ei ollut olemassa. Puuttuva satuallegoria tuli vastaan divarissa.

Colin Meloy & Carson Ellis: Maanalainen Sysimetsä. Ensimmäinen osa vakuutti.

31 kappaletta. Taisi tulla ennätys! ;) Vuoden saldo 89.