tiistai 20. elokuuta 2013

Annie Proulx: Lyhyt kantama

Annie Proulx kuvaa novelleissaan karjatilallisten Wyomingia, seutuja joilla ei ole "juuri muuta kuin säätä ja etäisyyttä", kuten sanotaan novellissa Maailman höyhenheinäinen ääri. Monet muuttavat kaupunkeihin paremman elämän perässä ja kaupunkien rikkaat ostavat karjatiloja huvituksekseen. Proulx kuuluu kirjailijoihin joihin olen ehtinyt jo aiemmin tänä vuonna ihastua. Luin talvella myöhemmän Wyoming-kertomusten kokoelman Näin on hyvä, joka monipuolisuutensa vuoksi vakuutti ehkä aavistuksen enemmän kuin Lyhyt kantama, mutta vahva kokemus tämänkin lukeminen oli.

Proulxin kerronta ja Marja Alopaeuksen kääntämä kieli kaunistelemattomine  lauseineen istuvat karuihin maisemiin ja henkilöt kuulostavat jo täpäköiden nimiensä puolesta olevan rankoissa oloissa kotonaan: Diamond Felts, West Clinker, Wauneta Hipsag, Car Scrope, Dirt Sheets, Roany Hamp.

Parhaiten tästä varmasti jää mieleen kokoelman tunnetuin novelli Brokeback Mountain ja kahden cowboyn kielletty rakkaus. Sellaisesta erilaisuudesta saattaa seudulla olla seurauksena kuolema kasteluojassa rengasraudalla rusikoituna, kuten Ennisin isä teki pojalleen selväksi jo silloin kun tämä oli yhdeksänvuotias viedessään tämän katsomaan omien kättensä jälkiä. Ennis ja Jack tuskin uskaltavat myöntää totuutta itselleenkään, toteavat vain että "Minä en ole hinttari." ja "En minäkään. Kertajuttu. Ei kuulu muille."

Muissa novelleissa tavataan mm. nuori mies joka aikoo rodeoon sonniratsastajan uralle, karjatilallisen tytär joka haluaa epätoivoisesti olla jossain muualla ja toisen poika joka palatessaan kotiin maailmalta vammautuneena ja puhekyvyttömänä alkaa ahdistella seudun naisia. Nämä yksinkertaistukset vaan eivät tee lainkaan oikeutta Proulxin kuvaamille, monille toisiinsa kiertyville ihon alle hiipiville kohtaloille.

Pidempiä kertomuksia rytmittävät pari lyhyttä, joista oletetusta ihmissyöjähevosesta kertova Punaruunikko nauratti kaamealla hupaisuudellaan ja vain vähän toiselle sivulle ulottuva 55 mailia bensapumpulle kertoo toisenlaiseen kaameaan sävyyn, minkälaisia huvituksia ihminen saattaa itselleen keksiä kun asuu kaukana kaikesta.

Englanninkielinen alkuteos: Close Range (1999)

Ulkoasu: Leffakansista nyt tulee aina vähän jotain mutistua... Tästä kyllä toisaalta pidänkin, mutta nyt lukemisen jälkeen hieman nyppii kuvan hollywoodilaisuus. Eivät Proulxin kuvaamat Jack ja Ennis ihan noin nättejä poikia ole.

Kustantaja Otava 2006 (1. painos 2001), suom. Marja Alopaeus, 312 s.

7 kommenttia:

  1. Eivät ole noin nättejä, eivät tosiaan. Proulx kuvaa kyllä hienosti elämän ankaruutta niin luonnon kuin toisten ihmisten armoilla.

    VastaaPoista
  2. Proulx on huippu! Onneksi on vielä yksi kokoelma lukematta. Ja romaanit toki myös.

    VastaaPoista
  3. Proulx hyppäsi jo kerran kirjastokoriini (taisi olla juuri tämä nimenomainen teos), mutta sitten jänistin. Lupaan yrittää uudelleen :)

    VastaaPoista
  4. Näissä novelleissa Proulx yhdistelee aika hurjalla tavalla niin huumoria, julmuutta, raakuutta ja rakkautta kaikkea yhdellä kertaa. Näin on hyvä odottelee minulla vielä hyllyssä lukemattomana. Kiinnostuin siitä nyt ihan uudella tapaa kun kehaisit sitä vielä pikkuisen paremmaksi kokoelmaksi.

    VastaaPoista
  5. Satu, nyt saa leffakansikin armon, sillä se on niin hyvästä leffasta.

    Proulx on kiinnostanut minua aina erään hänestä lukemani pitkän haastattelun jälkeen, mutta en vain ole vielä siellä saakka;)

    VastaaPoista
  6. essielina: Näin on hyvä kannattaa kyllä lukea! Mua himottaisi nyt lukea se sarjan kakkoskirja Maan tomua...

    Leena, pitäisi kyllä katsoa tuo elokuvakin!
    Ja vielä ehtii, ennemmin tai myöhemmin! :)

    VastaaPoista