lauantai 26. heinäkuuta 2014

Eva Talmadge & Justin Taylor: The Word Made Flesh - Literary Tattoos from Bookworms Worldwide

Miltä tuntuisi Ulysseksen viimeinen rivi rintakehässä, E. E. Cummingsin runo kulkemassa pitkin selkärankaa, kuva Eric Carlen Pikku toukka paksulaisesta käsivarressa tai Potter-loitsut ranteissa? Muiden muassa nämä esimerkit esiintyvät kirjassa, johon on kerätty kirjallisia tatuointeja kirjojen ystäviltä ympäri maailmaa (suurin osa kylläkin yhdysvaltalaisilta, jotka ilmeisesti ovat aktiivisimmin keruuseen osallistuneet). Useimmissa on mukana lyhyt teksti siitä, miten tatuointien kantajat ovat päätyneet ne ottamaan tai mitä ne heille merkitsevät.

Ajatus kirjallisesta tatuoinnista on houkutellut jo muutaman vuoden, oikeastaan siitä asti kun idea ensimmäisen kerran putkahti päähäni. Se taas taisi tapahtua törmäämällä aihetta esittelevään Contrariwise-blogiin, jota käyn aina silloin tällöin ihaillen selailemassa, samoin kuin tämän kirjan kanssa samaa jatkumoa olevaa The Word Made Flesh -blogia. Aiemmin mietin, että joo, tatuointi olisi sinänsä kiva, mutta mikä oikein olisi sellainen juttu jonka tosiaan haluaisin pysyvästi iholleni. Kun sitten tajusin että kirjallisuus, tietysti, palaset alkoivat loksahdella kohdilleen. Se tässä lähinnä jarruttelee, että mulla on nykyään ihan liikaa ideoita, ja pelkään että homma lähtee heti lapasesta jos päästän itseni alkuun. Itsekuri kun ei ole vahvimpia puoliani. :)

Vaikka tässä kirjassa esiteltyjen tatuointien joukkoon ei ollut eksynyt kovin montaa jotka tosissaan olisivat itseäni sykähdyttäneet niin sehän ei toki alenna niiden arvoa omistajilleen. Ja kirjan lukemisesta ja kuvien katselusta tuli joka tapauksessa hymyilyttävän hyvä mieli - ihanaa, että kirjallisuus on ihmisille niin merkityksellistä, että he haluavat tallentaa palasia siitä tällä tavalla itseensä!

Ulkoasu: Tekstit ovat enimmäkseen valkoista mustalla pohjalla, mikä ei ole se kaikkein silmäystävällisin vaihtoehto, mutta ihan tyylikäs kyllä. En oikein tiedä mitä mieltä olen perinteisempien tatuointiaiheiden, kuten pääkallon ja ankkurin käyttämisestä kannessa, ne kun eivät tavallaan kuitenkaan liity sisältöön mitenkään. Kannen typografia: Jessica Hische, kannen suunn.: Robin Bilardello.

Kustantaja Harper Perennial 2010, 165 s.

sunnuntai 20. heinäkuuta 2014

Jeffrey Eugenides: Middlesex

Tyttönä kasvanut mutta nyt aikuisena miehenä elävä Cal Stephanides kertoo omaa ja sukunsa runsaana rönsyilevää tarinaa. Siihen lomittuu genetiikkaa, siirtolaisuutta, Detroitin kaupungin ja yhdysvaltalaisen yhteiskunnan muutosta vuosikymmenten kuluessa, identiteetin etsintää, sukupuolen määrittelyn hankaluutta, perinteiden kunnioittamista ja uudistumista, muun muassa.

Middlesex, jota kai voisi sanoa jonkinlaiseksi moderniksi klassikoksi, on ollut lukulistallani suurin piirtein siitä lähtien, kun se vuonna 2003 ilmestyi suomeksi. Oli siis jo korkea aika saada se lopulta luettuakin! Tässä vaiheessa olisi tietysti mukava hehkuttaa kuinka hyvää kannattaa odottaa, mutta vähän laimeaksi kokemus valitettavasti jäi. En missään nimessä väitä kirjan olevan huono, enkä oikeastaan ole pettynytkään. Calin kertojanääntä oli mukava seurata (vaikka hän välillä harrastikin turhan korkealentoista jaarittelua) ja Eugenides on erittäin onnistuneesti kietonut yhteen monta isoa teemaa, joita omalta osaltaan ilmentävät muutamat toistuvat yksityiskohdat, kuten Desdemonan silkkiäistoukat. Mutta kun tarina ei vain missään vaiheessa sytyttänyt sillä tavalla, että se olisi lopulta tuntunut koko suuren läpi luetun sivumäärän arvoiselta. Vähän tasapaksukin lukukokemus oli - koko juttu oli kiinnostavuudeltaan samaa tasoa alusta loppuun, ilman että tunsin koskaan tulleeni minkäänlaiseen huippukohtaan. "Uudelleensyntymän" jälkeiselle Calille olisi voinut antaa selvästi enemmän tilaa, hänestä olisi ollut mielenkiintoista lukea!


Siis: arvostan, mutta ei vaan ihan osunut. Lainattavaksi löytyisi varmasti monenlaisia isoja asioita käsitteleviä kohtia, mutta parhaiten jäi silti mieleen tämä jossa Cal harmittelee kielestä puuttuvia sanoja:

"Minä haluaisin saada käyttööni monimutkaisia tunteiden yhdistelmiä, sellaisia saksalaistyylisiä juna-autohäkkyröitä kuin vaikkapa 'onnen tunne, joka liittyy katastrofiin'. Tai 'pettymys, joka seuraa, kun on vuoteessa unelmiensa henkilön kanssa'. Haluaisin kertoa, miten 'perheenjäsenten ikääntymisen aiheuttama kuolevaisuuden tunne' liittyy 'keski-iässä alkavaan inhoon peilejä kohtaan'. Tahtoisin saada sanan, joka kuvaa 'menestymättömien ravintoloiden herättämää alakuloisuutta' ja sanan, joka kuvaa 'hilpeyttä, kun hotellihuoneessa on minibaari'."

Ensimmäinen lause: Olen syntynyt kaksi kertaa: ensimmäisen kerran tyttövauvaksi Detroitissa eräänä poikkeuksellisen savusumuttomana päivänä tammikuussa 1960, ja toisen kerran nuoreksi pojaksi terveyskeskuksessa Petoskey-nimisen paikan lähistöllä Michiganissa elokuussa 1974.

Englanninkielinen alkuteos: Middlesex (2002)

Ulkoasu: Kansi on kaunis, ja krookus niin täydellisen sopiva. Kansi: Arja Reponen, kannen kuva (yksityiskohta): Crocuses, Iris and Lily, Basil Baker 1613.

Suomentanut Juhani Lindholm

Kustantaja Otava 2012 (1. painos 2003), 773 s.  

lauantai 19. heinäkuuta 2014

Siiri Enoranta: Nokkosvallankumous

Maailmassa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, pommitusten raunioittaman kaupungin liepeillä sijaitsevassa vallatussa huvipuistossa Nokkoslapset valmistautuvat kapinaan. Heidän johtajansa ja innoittajansa on Dharan, jolle rooli lankeaa ikivanhan suvun verenperintönä. Vallankumouksessa ja Dharanin tarinassa on kuitenkin paikkansa myös Nokkosten joukkoon päätyvällä, köyhissä oloissa kasvaneella Vayulla, joka ei ole koskaan kokenut olevansa kukaan.


Dystopiaa, johon Enoranta yhdistää kiinnostavasti ja hieman yllättäenkin myös erään fantasiaelementin. Nokkosvallankumous löytyy nuortenhyllystä, mutta sopii ehdottomasti myös aikuiselle. Moni asia ihastutti; vahva miljöö, henkilöiden suhteiden ja vaikuttimien kuvaus, kahden pojan kaunis rakkaustarina, toimiva Vayun ja Dharanin näkökulmien vaihtelu. Vallankumousjuoneen olisi kelvannut pieni lisäpotku. Nimistö tuntui aluksi hämäävältä kun yritin sijoittaa tarinaa mielessäni johonkin. Paikannimet ovat hyvin suomalaisia - Kurohärmä, Huhtikaunas, Outakanto - henkilöiden nimet taas jokseenkin mahdottomia paikallistaa: Vayu, Dharan, Miknor, Krito, Nek, Aie. Tarkoituksellista kenties, ja pian lakkasinkin vaivaamasta päätäni asialla. Mitä väliä sillä on, mihin tämä sijoittuu, oleellista on tarinan sisältö joka saa lukijan ajattelemaan.

Nokkosvallankumous on niitä kirjoja, joiden kohdalla harmittaa kun tuntuu etten osaa sanoa tarpeeksi. Että kirja ansaitsisi jotain enemmän, eikä tällaista ympäripyöreää jaarittelua. Mutta aina ei vaan osaa, eikä asiaa ainakaan auta se että kirja on odotellut bloggausta jo pari kuukautta. Tähän on nyt tyytyminen, mutta hyvä kirja tämä siis on! Taidokas, vetävä ja mietityttävä, synkkä mutta ei vailla toivoa. Lukekaa itse! :)

Ensimmäinen lause: Hiivin eteenpäin kuin nälkäinen koira, juuri muuta en ollutkaan, en ollut syönyt sinä päivänä mitään ja edellisenäkin vain paistettua harakkaa.

Ulkoasu: Näyttävä kansi joka kutsuu poimimaan kirjan käteensä! Päällys: Sami Saramäki.

Kustantaja WSOY 2013, 445 s.