torstai 15. joulukuuta 2016

Kirjabloggaajien joulukalenteri: luukku 15


Tervetuloa avaamaan kirjabloggareiden joulukalenterin luukkua! Tämähän on jo perinne, johon minäkin viimein hyppäsin mukaan ensimmäistä kertaa. Eilen oltiin Aina joku kesken -blogissa, huomenna taas mennään Kirjaluotsin vieraiksi. Kaikki osallistujablogit voit kurkata aloituspostauksesta Hyllytontun höpinöistä.


Viidennestätoista luukusta löytyy tällä kertaa alkujen arvuuttelua. Kirsin Book Clubhan pyörittää taas mainiota omaa joulukalenteriaan jossa tunnistetaan sitaatteja ja kirjojen kuvauksia. Mutta kuten olen aiemminkin todennut, mieltäni kutkuttaa ajatus siitä miten monilla tavoilla kirjan tarinaan sukeltamisen voikaan aloittaa, enkä malttanut olla tulematta samansuuntaisille apajille. :)

Siis: alla on lueteltuina kahdeksan kirjaa ja sitten niiden alut satunnaisessa järjestyksessä. Osaatko yhdistää oikein? Vastaukset löytyvät kuvan alapuolelta postauksen lopusta.

A. Karo Hämäläinen: Yksin
B. Pierre Lemaitre: Näkemiin taivaassa (suom. Sirkka Aulanko)
C. Helen Macdonald: H niin kuin haukka (suom. Irmeli Ruuska)
D. Kate Atkinson: Elämä elämältä (suom. Kaisa Kattelus)
E. Anthony Doerr: Kaikki se valo jota emme näe (suom. Hanna Tarkka)
F. Emmi Itäranta: Kudottujen kujien kaupunki
G. Minna Rytisalo: Lempi
H. Haruki Murakami: 1Q84 (suom. Aleksi Milonoff)

1. Neljänkymmenenviiden minuutin ajomatkan päässä Cambridgesta koilliseen avautuu maisema, jota minä olen alkanut rakastaa.

2. Uneksin saaresta yhä.

3. Tupakansavu ja kostea nihkeä ilma löivät vastaan, kun hän astui kahvilaan. Hän oli tullut sateesta, ja vesipisarat väreilivät yhä kuin hento utu joidenkin naisten turkeissa.

4. Mutkasta hänet näkee jo hyvin, sieltä hän tulee, lähemmäs, selkeämmäksi, vielä lähemmäs, tänne päin, kävelee iso matkalaukku kädessään, pysähtyy ja laskee laukun maahan, se ei ole painava, sen näkee siitä miten se heilahtaa.


5. Taksin radiosta tuli klassisen musiikin ohjelma. Sillä hetkellä soi Janáčekin Sinfonietta - ei ehkä sopivinta musiikkia ruuhkaan juuttuneessa taksissa.

6. Aloittaminen ei ole vaikeinta. Vaikeinta on se, mikä on sitä ennen.

7. Ne, jotka kuvittelivat sodan loppuvan pian, olivat kaikki kuolleet jo aikoja sitten.

8. Illan hämärässä niitä sataa taivaalta. Ne lentävät tuulen mukana suojamuurien yli, heittävät katoilla kärrynpyörää ja lepattavat katukuiluihin talojen väliin.



A. Yksin    -    6. Aloittaminen...
B. Näkemiin taivaassa    -    7. Ne, jotka...
C. H niin kuin haukka    -    1. Neljänkymmenenviiden...
D. Elämä elämältä    -    3. Tupakasavu...
E. Kaikki se valo jota emme näe    -   8. Illan...
F. Kudottujen kujien kaupunki    -    2. Uneksin...
G. Lempi    -    4. Mutkasta...
H. 1Q84    -    5. Taksin...

Tunnelmallista joulunaikaa ja antoisia lukuhetkiä kaikille! :)

P.S. Jos arvuutteluintoa jäi vielä, kurkkaa vanhoja juttujani täällä ja täällä.

keskiviikko 23. marraskuuta 2016

Fred Vargas: Jalattomat, elottomat

Suosikkikomisarioni Adamsberg on Danglardin ja Estalèren kanssa Lontoossa poliisikonferenssissa. Eihän sielläkään toki saa olla rauhassa kummallisilta tapauksilta, vaan pariisilaiset päätyvät Highgaten hautausmaan luo katselemaan siistiin riviin aseteltuja kenkiä. Joissa on nilkoista katkaistut jalat.

Myöhemmin, kotinurkilla, tutkitaan todella karmealla tavalla viimeisteltyä murhaa. Hiljalleen alkaa näyttää siltä, että tapaukset saattavat hyvinkin liittyä toisiinsa, mutta asian selvittäminen vaatii reissun serbialaiseen kylään katsomaan erästä vanhaa hautaa.

Murhajuonen kanssa edetään tällä kertaa parin ehkä hieman kaukaa haetun tuntuisen yhteensattuman kautta, mutta eipä sekään juuri haitannut kun nautiskelin Adamsbergin ja muun murharyhmän omalaatuisesta seurasta ja erikoisesta ajatuksenjuoksusta. Edellisen osan tapaan koko porukka persoonineen pääsee paremmin esiin kuin sarjan alkupäässä, ja se tekee Vargasin kirjoista entistä parempia. Tuttuun tapaan myös sivuhenkilöistä löytyy kiinnostavia tyyppejä. Ei kai tähän tarvitse todeta muuta kuin että onneksi on pari suomennettua osaa vielä lukematta ja lisääkin toivottavasti tulossa!

Ensimmäinen lause: Komisario Adamsberg osasi silittää paitoja.

Ranskankielinen alkuteos: Un lieu incertain (2008)

Suomentanut Marja Luoma

Kustantaja Gummerus 2011, 2. painos (1. painos 2010), 527 s.

sunnuntai 20. marraskuuta 2016

Lars Sund: Colorado Avenue

Lars Sund kirjoittaa komeaa sukutarinaa. Sen alkupiste on Rödskärillä, Merenkurkun saaristossa. Siellä syntyy kirjan ensimmäinen päähenkilö Hanna, joka nuorena naisena lähtee Amerikkaan aikomuksenaan tehdä töitä ja ansaita sen verran rahaa että saa hankittua talon itselleen ja äidilleen. Hyppäys vuoden 1893 Pohjanmaalta New Yorkiin on melkoinen, ja Sund kuvaa herkullisesti Hannan hämmennystä kaiken sen ihmisvilinän seassa.

Kotoisampi paikka löytyykin Coloradosta, Telluriden kaupungista vuorten keskeltä. Siellä, kaivostyöläisten poortitaloa pyörittämässä, on helppo viihtyä siihen asti että koittaa aika palata kotiin.

Sund rikastuttaa kerrontaansa jatkuvasti myös sivuhenkilöiden elämäntarinoilla, varsinkin sen jälkeen kun Hanna asettuu Siklaxin kylään ja saa lisänimen Dollari-Hanna. Hiljalleen sieltä ihmisten seasta nousee pääosaan Hannan poika Otto. Pienenä hän näki laivan kannelta valoja täynnä olevan kaupungin, jota sai katsella vain hetken mutta joka ei koskaan unohdu. Isona hänestä tulee Merenkurkun paras salakuljettaja, Pirtukuningas.

"Sund on armoitettu tarinankertoja", muistelen mainostetun jossain takakannen sitaatissa jota en nyt pääse tarkistamaan koska kirja on jo kirjastossa. Tai todennäköisemmin luettavana sillä joka tämän oli varannut. Onnittelut vain hänelle hyvästä valinnasta, sillä sen tarinankerronnan Sund tosiaan osaa! Elävää, rehevää, ja hauskaakin. Naurahtelin välillä tilannekomiikalle, kuten vahingossa annetusta merkistä istahtavalle sirkusnorsulle ja väärään aikaan kajahtavalle huuliharpun äänelle.

Mutta Sundin loistavin ratkaisu on kyllä Kertoja, joka on kaikkitietävyydessään niin pätevä että kertoo välillä itsensäkin mukaan tarinan tapahtumahetkiin, katsomaan sivusta ja salakuuntelemaan vuosikymmenten takaisia keskusteluja puhelintolpassa kiipeillen. Ensin tapa kyllä vähän oudoksutti mutta sittemmin totesin että tämähän on huippujuttu. Kertojakin sai toisinaan hihittelyä aikaan, esimerkiksi silloin kun hän havainnoi nuoren Oton epäsiistiä olemusta ja mietti, miten Hanna on pojan tuon näköisenä päästänyt menemään, ja Otto tokaiseekin takaisin: "Mitä hittoa sä äiteen tähän sotket! Mä teen töitä enkä kai mä ny pyhävaattees, kai se ny joku kertojaki tajuaa!"

Tästä kerronnasta haluan nauttia vielä lisää - siis ei muuta kuin kohti trilogian seuraavaa osaa! Kiitokset myös Kaarina Ripatille onnistuneesta käännöksestä!

Ensimmäinen lause: Dollari-Hannalla oli omalaatuinen suhde dynamiittiin.

Ruotsinkielinen alkuteos: Colorado Avenue (1991)

Suomentanut Kaarina Ripatti

Kustantaja WSOY 2007, 5. painos (1. painos 1992), 375 s.

sunnuntai 6. marraskuuta 2016

Minihaasteen koonti sekä 2/16: Kielimatkalle

Minihaasteiden toinen tuleminen koitti syyskuun alussa, ja ensimmäisenä haastetehtävänä oli lukea kirja jolla on jotaion tekemistä jonkin i:llä alkavan maan kanssa. Kiitokset osallistujille, katsotaanpa mitä haastetta varten tuli luettua!

Paula kävi Hanna Weseliuksen Alma! -teoksen mukana Itävallassa sekä Christa Wolfin Häiriötapauksen mukana Itä-Saksassa.
MarikaOksa kirjamatkaili Isossa-Britanniassa kahden kirjan, Philip Pullmanin Kultaisen kompassin
ja Kerstin Gierin Lupauksen voimin.  
Sinne sijoittuvat myös Katriinan lukeman S. K. Tremaynen The Ice Twins -trillerin tapahtumat.
Ulla ehti lukea montakin Iso-Britannia -kirjaa: Bonnie MacBirdin Veren taide, Lone Theilsin Kohtalokas merimatka, Katy Birchallin It girl ja Zoe Suggin Girl Online, Alan Bradleyn Loppusoinnun kaiku kalmistossa sekä myös S. K. Tremaynen Jääkaksoset, ja päälle vielä Intiaankin vievän Johanna Elomaan Säästä ajatuksesi eläviä varten.
Itse kävin Iranissa Sahar Delijanin Jakarandapuun lasten sivuilla.

Jos on vielä muita, huikatkaa niin lisätään listalle! :)

Ja sitten uutta kohti. Marras-joulukuun haaste on jokusen päivän myöhässä mutta ehtiipä tässä vielä vaikka mitä. Tälläkin kertaa kannustetaan kirjamatkailuun, nyt tällaisella haastetehtävällä:

Lue kirja, joka on kirjoitettu alun perin jollain muulla kielellä kuin suomeksi, ruotsiksi tai englanniksi.

Sillä ei sitten ole väliä, luetko alkukielellä vai käännöksenä.

Miten olisi venäjä, hollanti tai albania?

sunnuntai 30. lokakuuta 2016

Hillitty pino kirjahankintoja

Esittelin kirjaostoksiani viimeksi toukokuussa, jolloin tälle vuodelle oli kertynyt hillityt viisi kirjaa. Koska niitä hyllyyn hamstrattuja on edelleen enemmän kuin tarpeeksi, olen onneksi jatkanut samalla linjalla mutta jotain sentään on tullut ostettua! :)


Haluan Stephen Kingin Musta torni -sarjan itselleni, ja koska pokkaripainosten julkaisu näyttää töksähtäneen neljänteen osaan, täytynee loput sitten haalia eriparikappaleina. Mikähän laskuvirhe tuon kuudennen kirjan eli Susannan laulun painoksen kanssa on aikoinaan mahtanut sattua, kun sitä vieläkin tapaa olla pino tarjolla erinäisissä kirjojen jäännöseriä myyvissä paikoissa? Nappasin joka tapauksessa yhden kappaleen kesällä itselleni.

Muut pinon kirjat olenkin sitten hankkinut nyt lokakuussa. Aina joskus se kirjanosteluvilliintyminen yrittää nousta pintaan. :) Hyllyssäni oli Jeff VanderMeerin Eteläraja-trilogian päätösosan kokoinen aukko, joten menin Suomalaiseen hankkimaan täydennystä. Ja siitähän tulikin kirjapassi täyteen - suuntasin siis pokkarihyllylle pohtimaan minkä ottaisin kylkiäiseksi. Olin jo hiplaillut toisaalla Lauren Beukesin melko hiljattain suomeksi ilmestynyttä Zoo Cityä (jonka ehkä joudun myös ennen pitkää poimimaan talteen), ja sitten törmäsin Säkenöiviin tyttöihin. En yhtään muistanut että Beukesia on käännetty aiemminkin, ja vaikka kirjan nimi kuulostikin tutulta, olen tainnut ohittaa blogiarviotkin. Vaikutti kuitenkin sen verran kiinnostavalta, että mukaanhan se lähti. Enkä toki malttanut lopettaa valikoiman tutkimista siihen, ja tässä kohtaa repsahdus kurkkikin ihan kulman takana! ;) Onnistuin kuitenkin tyytymään yhteen lisä-Kingiin. Tervetuloa Joylandiin houkuttelee ja oli jo äänikirjana lainassakin, mutta autoni soitin ei suostunut yhteistyöhön mp3-levyn kanssa.

Hyvän hamstrausvauhdin alkuun saatuani kävin sitten vähän myöhemmin hakemassa pari jo jonkin aikaa ostoslistalla ollutta teosta: Minna Rytisalon laajalti kehutun esikoisromaanin Lempi sekä kahdella aiemmalla romaanillaan suosikikseni nousseen Leena Parkkisen uusimman, Säädyllisen ainesosan.

Kesällä olen ostanut Elisa Kirjan alesta muutaman e-kirjankin: Jo Nesbøn Lepakkomiehen, Justin Gon Katoavan ajan, Kate Mortonin Kaukaiset hetket sekä Andrew Michael Hurleyn Hylätyn rannan. Gon kirjaa olen jonkin matkaa lukenutkin, mutta kiinnostus ei sitten kuitenkaan kantanut loppuun asti ja jätin kesken.

Luettava noin muuten ei sen sijaan ole loppumassa kesken, mutta sentään oman hyllyn lukemattomien määrä on tässä vuoden mittaan tipahtanut kun olen katsellut valikoimiani kriittisin silmin ja karsinut pois niitä jotka eivät sitten kuitenkaan kiinnosta sataprosenttisesti. Ja kun olen lukenutkin enemmän kuin ostanut, tässähän voi olla vaikka toivoa päästä lähitulevaisuudessa alle kahdensadan! :D

perjantai 28. lokakuuta 2016

Johanna Sinisalo: Kätketyt

Kirjaston tyrkkyvalikoimasta tarttui mukaan pikku kirjanen, jonka olemassaolosta en aiemmin tiennytkään. Se sisältää yhden Johanna Sinisalon novellin joka on alun perin ilmestynyt Me naiset -lehdessä, ilmeisesti jatkokertomuksena. Tarina viihdytti mukavasti pienen lukutuokion ajan.

Kätketyt on geokätköilyjännäri, joka alkaa romanttisena pelinä ja päättyy ihan jonain muuna. Tapahtumien kulusta huolimatta tämä kyllä taas potki ihan oikeasti aloittamaan sitä geokätköilyharrastusta joka on ollut mielessä jo pidempään. Rekisteröidyin jo joskus melkein kymmenen vuotta sitten (!) mutta silloin ei tällä suunnalla juuri ollut kätköjä ja gps-laitekin olisi pitänyt saada aikaiseksi hankkia (nykyään kai pääsee ainakin alkuun älypuhelimellakin) joten homma jäi. Mutta kyllä mä vielä aloitan! :D

Ensimmäinen lause: Mänty on iso, kuoreltaan ja oksiltaan kuparinkarvainen.

Kustantaja Radiant Words 2006, 52 s.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Sahar Delijani: Jakarandapuun lapset

Moni nuori aikuinen uskoi Iranin vuoden 1979 islamilaisen vallankumouksen tuovan mukanaan jotain parempaa mutta päätyikin vankilaan, likaisten muurien sisään. Lapset vietiin sukulaisten hoidettaviksi, tapaamisia ei juuri sallittu. Jotkut palasivat karuissa oloissa vietettyjen vuosien jälkeen ja hakivat luokseen lapsensa jotka eivät enää tunteneet vanhempiaan. Joistakin jäi vain epätietoisuus, pieni pussillinen tavaraa ja vastasyntyneelle tyttärelle taatelinkivistä tehty rannekoru.

Jakarandapuun lapset kertoo tarinoita noista vanhemmista ja noista lapsista. Serkuksista, sisaruksista, ystävyksistä joiden kokemukset seuraavat perässä vaikka he päätyisivät asumaan kauaskin. Monin paikoin kirja pohjautuu Sahar Delijanin oman perheen ja suvun historiaan. Kirjailija itse on syntynyt vankilassa. Esipuheessaan hän kertoo kirjoittaneensa romaanikäsikirjoituksia aiemminkin mutta innostuneensa itsekin omista teksteistään vasta kun ryhtyi kirjoittamaan omista juuristaan, kertomaan kertomatta jääneitä tarinoita kaikista niistä joiden elämän vallankumous mullisti. Ja kertomisen arvoisia ne tosiaan ovatkin.

Kirjalla ei ole varsinaista yhtenäistä rakennetta, vaan kerronta siirtyilee henkilöstä ja ajasta toiseen. Näistä palasista kuitenkin hahmottuu kokonaisuus, joka katselee samaa asiaa monesta piirun verran toisistaan poikkeavasta näkökulmasta ja antaa siten paremman käsityksen siitä miten laajalle tapahtumien vaikutus oikein ulottuukaan. Monista henkilöistä olisi kyllä ollut kiinnostavaa lukea enemmänkin. Ja toisaalta taas mietin, olisiko kirja jättänyt syvemmän jäljen keskittymällä pienempään määrään ihmisiä. Nyt kävi niin, että vaikka aihe ja henkilöt kiinnostivat ja lasten ja vanhempien erottaminen tietenkin pisti sisuksiin, jokin viimeinen palanen puuttui siitä että kirja olisi tullut oikeasti iholle. Mutta sitten taas: luulen kyllä että kirjailijan tarkoitus on ollut enemmänkin juuri tuo mitä sanoin palasista, kokonaisuudesta ja laajasta vaikutuksesta, ei niinkään minun koskettavan tarinan kaipuuni tyydyttäminen.

Lopulta otetaan pieni askel kohti haavojen umpeutumista. Sillä vaikka on kasvanut maailmassa jossa "lapset perivät epäluuloisen valppauden kaikkea sellaista kohtaan, joka voisi olla perheelle vaaraksi, ja kantoivat mukanaan vanhempiensa salaisuuksia, raskaita kuin kivisäkki jota ei saanut koskaan laskea maahan", silti voi tulla päivä jona toteaa ettei maailma pyöri jos kaikkia aina syytetään isänsä synneistä.

Ensimmäinen lause: Azar kyyhötti pakettiauton aaltopeltilattialla selkä seinää vasten.

Englanninkielinen alkuteos: Children of the Jacaranda Tree (2013)

Suomentanut Laura Jänisniemi

Kustantaja WSOY 2014, 283 s.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Liane Moriarty: Hyvä aviomies

Romaani seuraa kolmea naista: Supertehokasta Ceciliaa, Australian 11. parasta Tupperware-myyjää, jonka päällepäin täydellinen perhe-elämä nitkahtaa raiteiltaan kun hän löytää vahingossa miehensä kirjoittaman kirjeen jonka kuoressa sanotaan "avattava vasta kuolemani jälkeen". Tessiä, joka saa kuulla miehensä ja parhaan ystävänsä rakastuneen toisiinsa, nappaa poikansa mukaan ja lähtee pois tieltä pudottaakseen rakastavaisten syliin arjen jonka toivoo parantavan heidät höperyyksistään. Sekä Rachelia, jonka elämä on jäänyt jumiin kolmisenkymmentä vuotta aiemmin tapahtuneeseen teini-ikäisen tyttären selvittämättömään surmaan.


Kaikkien päätyessä samalle Sidneyn asuinaluelle tapahtumat lähtevät etenemään, ja on helppo arvata että koko kuvio tulee vielä rysähtämään ryminällä nippuun. Sitä ennen saa kuitenkin nauttia monesta sivusta koukuttavaa laatuviihdettä ja jännittää millä tavalla sinne loppuun oikein päädytäänkään. Hyvin kulkevassa tekstissä kutkuttaa henkilöiden mahdollisten tulevaisuuksien maalailu sekä se kuinka kaikki vaikuttaa kaikkeen ja juonen yksityiskohdat sopivat toisiinsa. Berliinin muurin kytkeminen asiaan tuntuu kyllä jokseenkin turhanpäiväiseltä, mutta se on vain pikkuvika.

Hyvä aviomies on hyvin kirjoitettu ja hyvin käännetty, mutta harmillisen huolimattomasti viimeistelty, sillä monin paikoin esimerkiksi puuttuu kirjaimia tai kokonaisia sanoja.

(Pitäisi kai keikauttaa näkökulma vähän useammin päiväntasaajan toiselle puolen, sillä yhdistelmä syksy + pääsiäinen aiheutti ihan sellaisen pikkupikku hetkisen kestäneen hölmistymisen... ;)

Ensimmäinen lause: Kaikki johtui Berliinin muurista.

Englanninkielinen alkuteos: The Husband's Secret (2013)

Suomentanut Helene Bützow

Kustantaja WSOY 2014, 438 s.

Katri Alatalo: Älä riko pintaa

Älä riko pintaa -kokoelman välillä enemmän ja välillä vähemmän kauhuun vivahtavat fantasianovellit sijoittuvat kaikki samaan maailmaan. Ensimmäisessä osassa ollaan Talvilaaksossa, toisessa kaukana vuorten toisella puolella, Kesäsaarilla joista Talvilaaksossa muistetaan vain vanhoja tarinoita. Mahtavatko olla tottakaan?

Talvisemmissa maisemissa suosikeikseni nousivat kahden jo melko vanhaksi ehtineen naisen tarinat. Narvaranin linnuissa jäiseen pohjoiseen matkalla oleva resuisten lintujen parvi laskeutuu Serenen kodin pihapiiriin. Hän muistaa kuinka lapsena aina odotti niiden ylilentoa, mutta myös sen kuinka kaksi hahmoa piileskeli pöydän alla seuraten seinälle piirtyviä kamppailevia varjoja. Väkivalta on seurannut Sereneä näihin päiviin asti. Voisiko siltä paeta? Talviyön tarinan kiertävä tarinankertoja Oaru hiihtää kylien ja kaupunkien välillä, pyytäen palkakseen aterian ja vaatimattoman yösijan, istuen illalla tulisijan ääreen kertoakseen sen tarinan, joka kulloinkin on löytänyt oikean yleisönsä. Kunnes hän päätyy pieneen kylään kertomaan tarinaa jota ei ole aikonut kertoa, tarinaa joka lumoaa kuulijansa väkisin.

Säväyttäviä novelleja löytyi myös Kesäsaarten vihreydestä ja meren tuoksusta. Kuten kokoelman niminovelli Älä riko pintaa, jossa suvun synkkä salaisuus kaataa rakastuneen nuoren parin tulevaisuuden. Tai Kulkija, tarina vanhan kapteenin viimeisistä päivistä ja hänen laivastaan joka on nimetty Amaradiksi, Kulkijaksi, jotta se aina haluaisi ylittää meren vielä kerran. Tai Tee minulle syksy, jossa etsitään omaa elämänpuuta ja tehdään kohtalokas ihmeteko rakkauden tähden.

Pidin kyllä. Teksti kulkee, henkilöt tuntuvat eläviltä ja kohtalot koskettavat. Pidin siitäkin, että kaikki tapahtuu samassa maailmassa, ja siitä että kahdella eri seudulla on selvästi omanlaisensa tuntu. Kyllähän komeaa kotimaista fantasiaa on ilo lukea.


Kustantaja Vaskikirjat 2016, 218 s.


sunnuntai 18. syyskuuta 2016

Jasper Fforde: The Well of Lost Plots

Thursday Next -sarjan kolmas osa, jonka edeltäjistä olen kirjoittanut täällä ja täällä.

Thursday on hankkinut suojaisan hengähdyspaikan erään julkaisemattoman romaanin sisältä, kaukana todellisen maailman ongelmista. Siellä voi kasvattaa vauvamahaa ja miettiä, miten saisi peruttua Thursdayn aviomiehen Landenin kadottamisen, jonka Goliath-suuryhtiö junaili. Kovin rauhallista ei tosin ole Caversham Heightsissäkään. Huonolaatuisen romaanin hahmot pelkäävät että pian heidät puretaan takaisin tekstiksi. Acheron Hadesin pikkusisko Aornis löytää myös paikalle, tosin vain varjonsa muodossa, kostaakseen Thursdaylle veljensä kuoleman kadottamalla Landenin kokonaan hänen muistoistaan. Thursday myös työskentelee kirjamaailman sisäiselle poliisille, JurisFictionille, ja toimintaa riittää silläkin saralla. Uuden mullistavan tarinoiden välittämisen muodon UltraWordin julkaisu lähestyy, mutta jotain siinä on pielessä. Jotain, minkä vuoksi joku on valmis murhiin.

Olen ihmetellyt Jasper Fforden mielikuvituksen tasoa aiemminkin. Tämä ei ollut ihan niin hulvaton kuin edeltäjänsä - tarinassa tapahtuvat kuolemat vetävät väkisinkin tunnelmaa alaspäin - mutta kirjojen sisäisen maailman esittely sen kuin laajenee. Nyt tutustutaan mm. kirjoitusvirhevirukseen, joka äärimmäisestä vaarallisuudestaan huolimatta aiheuttaa huvittuneisuutta samalla kun valloilleen päästyään todella muuttaa fyysistä ympäristöä: carrotista tulee parrot, joka hyppää olkapäälle, floor pehmenee flouriksi ja hospital bed muuntuu hospitable tediksi, joka vilkuttaa ystävällisesti ja kutsuu kyläilemään. Heightsiin on myös majoittunut kaksi "Genericiä", eräänlaista hahmon luonnosta jotka aluksi ovat piirtettömiä, tyhjiä tauluja, joista voi ajan myötä kehittyä persoonallisia henkilöitä jotka saavat heille sopivan osan jostain kirjasta.

Mielikuvituksen lento siis jatkuu. Nyt saatiin myös selitys sille, miksi et oikein lämmennyt sille kirjalle jota kaikki muut ovat kehuneet. Taisit lukea sen silloin kun vakihahmot olivat seuraamassa vuosittaista Bookie-palkintojuhlaa (Heathcliff on voittanut Most Troubled Romantic Lead (Male) -kategorian 77 kertaa putkeen) ja paikalla oli vain vähän laimeampi varamiehitys.

Ensimmäinen lause: Making one's home in an unpublished novel wasn't without its compensations.

Kustantaja Hodder 2003, 360 s.

sunnuntai 4. syyskuuta 2016

Tuomas Kyrö: Urheilukirja (äänikirja)

Kyrö, elinikäinen joka lajin urheiluhullu, kirjoittaa jutustelevaan sävyyn aiheesta laajalla skaalalla, usein entisten vuosikymmenten urheilijasuuruuksia ja -tapahtumia nostalgisesti muistellen. Mainituksi tulee noin puoli miljoonaa urheiluun liittyvää tai sitä sivuavaa asiaa, kuten neuvostoliittolaisten jääkiekkoilijoiden asenne, kuusivuotiaan silmää miellyttäneen logon perusteella valittu suosikkijoukkue, Markku Uusipaavalniemen housut sekä isoisä, jonka näkemys oli että jos F1 olisi urheilua, Keke Rosbergin viiksiin olisi kisan jälkeen jäätynyt räkää.

Erinomaisen viihdyttävää ja siinä sivussa urheilumaailmaa monelta kantilta ajattelemaan laittavaa tekstiä! En olisi pistänyt pahakseni jos sitä olisi riittänyt vähän vielä pidemmällekin. (Onneksi on olemassa myös "jatko-osa" Uusi urheilukirja!) Yksi miinus vain: luulisi, että vuosikausien penkkiurheilulla muistiin olisi tarttunut myös jokunen säväyttävä naisurheilijan suoritus, mutta kovin on miehinen Kyrön esiin nostamien urheilijoiden lista. Osittain tämän toki voi laittaa sen piikkiin, että monet laajemmassa käsittelyssä olevista lajeista ovat varsinkin aiempina vuosina olleet vahvasti miesvaltaisia.

Muuten ei sitten mitään moittimista olekaan. Kyrö laittaa itsensäkin likoon yhdistäessään urheilijoiden voittojen ja tappioiden seuraamisen omiin lapsuuden ja nuoruuden kokemuksiinsa. Jos urheilu ei pahemmin kiinnosta niin sitten tuskin kannattaa tähän kirjaankaan tarttua, mutta suosittelen, mikäli esimerkiksi tuossa viimeisimpien olympialaisten aikaan huomasit valvovasi ihan liian myöhään koska halusit nähdä kuinka florettiottelussa käy, ja kappas, sittenhän tulikin jousiammuntaa perään, tai mahdollisesti jopa nukuit sohvalla voidaksesi näppärästi herätä keskellä yötä katsomaan yleisurheilun parhaat palat.

Kustantaja BTJ/Teos 2012 (alkuteos julk. 2011), lukija Antti L. J. Pääkkönen, 5 h 52 min

torstai 1. syyskuuta 2016

Minihaasteiden paluu: 1/16 - I niin kuin...

Joku ehkä muistaa, että pyöritin muutama vuosi sitten sarjaa minihaasteita. Idea oli varsin yksinkertainen: kaksi kuukautta aikaa lukea yksi kirja kulloinkin keksimästäni aiheesta. Uudella innolla aloittaminen on käynyt mielessä aina välillä, ja koska inspiraatio iski just nyt ja kuun vaihdekin osui sopivasti kohdalle niin annetaanpa mennä!

Syys-lokakuun haaste:

Lue kirja, jolla on jotain tekemistä jonkin I:llä alkavan maan kanssa!

Ehkäpä kirja vaikka sijoittuu sinne tai kirjailija on sieltä kotoisin. Ja mitäs niitä nyt on: Islanti, Irlanti, Italia, Iso-Britannia, Itävalta, Irak, Iran, Israel, Intia, Indonesia, Itä-Timor. Unohtuiko jokin? Tarjolla on siis sekä mahdollisuuksia pysytellä todennäköisesti tutummissa kirjallisissa maisemissa että suunnata jonnekin ihan muualle. Fiktiiviset I-valtiot lasketaan toki myös! :D




Kaikki kirjallisuudenlajit ja formaatit käyvät. Haastepostaukset voi linkittää tämän jutun kommentteihin, mutta ilman blogia voi myös osallistua ja kertoa vaikka lukemastaan kirjasta lyhyesti samaisessa paikassa.

perjantai 12. elokuuta 2016

Enimmäkseen entisen kirjaennakkoluuloisen tunnustuksia

Joskus ajattelin että klassikko tarkoittaa tylsää. Sittemmin olen huomannut että klassikoksi päätymisen syynä saattaa useinkin olla se, että kirja on aivan huippuhyvä.

Olen tuominnut myös Nobel-palkittujen kirjailijoiden teokset sekä Keltaisen kirjaston kirjat sellaiseksi kuivakkaaksi hienosteluksi, ettei niistä normaali ihminen mitään ymmärrä. Ihan hukkaan meni tämäkin hyvä ennakkoluulo, kunhan tulin kurkistaneeksi kansien sisäpuolelle.

Oli jopa sellainenkin aika, että arvelin kotimaisen kirjallisuuden olevan niin ankeaa, tai jotain, ettei sellaista jaksa lukea. Tähän liittyi myös jokin epämääräinen olettamus teennäisestä dialogista, joka ei miellytä sen kummemmin kirjakielisenä kuin puhekielisenäkään. Kuinka väärässä ihmisen on mahdollista olla?

Ja scifi. Siinähän vain lennellään avaruusaluksilla. Ei kiinnosta. Paitsi että scifin sisälle mahtuu huikea kirjo ties minkälaisia kuvitelmia, jotka saavat katsomaan nykymaailmaakin uusin silmin.

No mutta se avaruusscifi. Ei sitä nyt kumminkaan. Toistaiseksi kokemukseni rajoittuu muutamiin novelleihin, mutta tosiaankin - siellä avaruusaluksessakin on ihmisiä, tai muita olentoja, joilla on omat tarinansa. Yhtä lailla kiinnostavia kuin maan pinnallakin.

Novelleista puheen ollen, nehän ovat sellaisia ärsyttäviä pätkiä jotka jäävät ihan kesken. Jossain vaiheessa jotain naksahti päässä, ja opin arvostamaan sitä että saan novellin kautta kurkistaa johonkin elämään, jäämättä kaipaamaan enempää. Ja novellejakin on monenlaisia, välillä niissä on isokin tarina.

Entäs runot. Ne nyt ainakin ovat niin vaikeaselkoisia ja tulkintaa vaativia, ettei lukemisesta selviä ilman pään raapimista. No, niitä "enhän mä ymmärrä tästä yhtään mitään" -hetkiäkin on joskus osunut kohdalle, mutta huomattavasti useammin olen saanut ihastella, kuinka joku onkin saanut tuonkin asian tai ajatuksen kiteytettyä noihin muutamiin sanoihin.

Sarjakuvat. Tähän ei oikeastaan liittynyt ennakkoluuloja, en vain tullut tosissani ajatelleeksi että on olemassa sellainenkin asia kuin sarjakuvaromaani.

Nuortenkirjat. Olivat mukavaa luettavaa silloin aikoinaan, mutta että vielä aikuisena lukisin...? Olipa tainnut jäädä havaitsematta, kuinka monenlaisia hienoja ja kiinnostavia, aikuisellekin paljon antavia kirjoja sinne nuortenhyllyyn mahtuukaan.

Elämäkerrat. Eivät nyt vain oikein tunnu olevan mua varten, tuskin jaksavat kiinnostaa. Minkähän takia olen sitten viihtynyt kahden toistaiseksi testaamani urheilijaelämäkerran parissa huippuhyvin?

Sotarintamakuvaukset. Vaikka sodan aikaan sijoittuvia kirjoja olenkin lukenut niin ne varsinaiset rintamakuvaukset.... ääh. Vieläkö joku yllättyy jos sanon tulleeni toisiin ajatuksiin tutustuttuani asiaan mututuntumaa paremmin?

Sitten on tietysti joukko yksittäisiä teoksia, tai yksittäisten kirjailijoiden tuotantoja, joihin olen liittänyt sekalaisia, usein ihan tuulesta temmattuihin mielikuviin perustuvia ennakkoluuloja ja ollut sitä mieltä että eivät nuo ole mulle. Kunnes jokin, yleensä blogipostaus, on herättänyt kiinnostuksen, ja luettuani olen todennut että wau.

Tässähän saattaa jo alkaa ihmetyttää, että mitä oikein olen lukenut ennen näiden heräämisten alkamista. Ilmeisesti dekkareita, kauhua, vähän fantasiaa sekä joitakin muita ulkomaisia romaaneja. Näitä en toki ole unohtanut myöhemminkään, niiden rinnalle on vain tullut paljon, paljon muuta.

Olen ollut ennakkoluuloinen myös ääni- ja e-kirjoja kohtaan, ja sittemmin päätynyt käyttämään molempia formaatteja tyytyväisenä paperikirjojen rinnalla.

Entä vieläkö joitakin harhakuvitelmia on jäljellä? Ehkä jotain voi olla, mutta ainakin selkeästi pienemmässä mittakaavassa. Vaikka on asioita, jotka ovat siellä kiinnostuslistan häntäpäässä, en enää sulje mitään kirjallisuudenlajia, genreä tai muuta kirjallisuuden osa-aluetta yksiselitteisesti pois lukemistostani, vaan pyrin seurailemaan avoimin mielin josko siihen liittyen vaikka tulisi jotain houkuttelevaa vastaan.

Ennakkoluulojen elättelyn sijaan keskityn mieluummin nauttimaan siitä uskomattomasta monimuotoisuudesta jota kirjojen kansien väliin (ja niihin muihinkin formaatteihin ;) oikein mahtuukaan!

keskiviikko 10. elokuuta 2016

Helka-Maria Kinnunen: Minä olen pamfletti

Ehdin jo ajatella että taidan olla ihan väärä lukija tälle teokselle, koska runousmakuni on huomattavasti rajoittuneempi kuin kirjamakuni muuten. Kokoelman kaksi ensimmäistä osaa huljuivat pääni läpi melko lailla jälkiä jättämättä, vaikka laitoinkin merkille joitakin taidokkaita yksittäisiä ilmaisuja sekä nelisivuisen Hän ajattelee -proosarunon vyöryvän tajunnanvirran. Vika oli niiden tyylistä tuskastuvassa lukijassa, ei runoissa. Näin niissä kyllä potentiaalia värisyttää, mikä ettei järisyttääkin jotakuta muuta.

Vaan löysin sentään väristykseni itsekin: vaikka ikäni puolesta voisi kai olla odotettavissa että löytäisin enemmän kosketuspintaa naisen elämän kuvauksiin muualla kirjassa, selkeästi vaikuttavimpana pidän osiota Kolme kuollutta naista, jossa käsitellään vanhuutta ja kuolemaa monin hienoin tavoin. Muutama sitaattipoiminta sieltä ja täältä:

"On se jännä miten
jaksaa joka kesä
vähemmän.
Niin tuttua kaikki.
Ei me puhuta siitä."

"Miten kulutetaan aikaa, kun ei odoteta mitään?"

"olen vanha mutta vielä kapinoin"

"unohtelen asioita ei se haittaa katson googlesta"

"tästäkin kuulaasta kesäaamusta sinun on luovuttava"

Ja sitten on tietysti kokoelmalle nimensäkin antanut Minä olen pamfletti. Runo, jonka puhuja toteaa että "se mitä tässä näet kiikkumassa on ehkä otanta vanhenevaa naisihmisyyttä" - mutta ei, hän onkin pamfletti, joka kertoo, huutaakin vahvan näkemyksensä siitä että vääryyttä ei pidä mennä sietämään. Tästä runosta saa lukijakin voimaa nousta vastustamaan vastaan tulevia vääryyksiä.

Kaksijakoinen lukukokemus siis, mutta niistä teksteistä joista pidin, pidin sen verran paljon että kyllä plussan puolella mennään. Ja todellakin, ne muutkin varmasti iskevät oikeaan lukijaan tosissaan. Vahvan runouden ystävien kannattaa siis tutustua.

Kustantaja Noxboox 2015, 78 s.

maanantai 8. elokuuta 2016

Andrei Kurkov: Kuolema ja pingviini

Viktor, varaton ja turhautunut kirjailija, tarjoaa tarinaansa sanomalehteen ja päätyy kirjoittamaan aivan uudentyyppisiä muistokirjoituksia, joista tekee entistä erikoisempia se seikka että niiden kohteet ovat vielä elossa. Siihen asti hänen ainoa ystävänsä ja seuralaisensa on ollut Miša, surumielinen pingviini jonka hän otti luokseen kun eläintarha rahanpuutteessaan tarjosi joitakin eläimiä lemmikeiksi. Ristien kirjoittaminen johtaa kuitenkin paitsi useammankin ihmisen ilmestymiseen hänen elämäänsä, myös muihin odottamattomiin seurauksiin varsinkin siinä vaiheessa kun kirjoitusten päähenkilöt alkavat yksi toisensa jälkeen kuolla.

Kuolema ja pingviini on musta komedia joka sijoittuu Ukrainaan melko pian Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen. Muistelen että tätä on hauskaksikin kehuttu, mutta ilmeisesti ei omaan huumorintajuuni iskenyt koska en muista suupielissä tapahtuneen minkäänlaisia nytkähdyksiä. Alussa viihdyin kyllä kirjan parissa aivan mukavasti, sittemmin alkoi lievästi kyllästyttää ja loppupäätelmä on "ihan ok". Pingviini on kyllä kiinnostava tapaus, mutta ei se aivan riittänyt.

Ensimmäinen lause: Ensin metrin päähän hänen jalastaan putosi kivi.

Venäjänkielinen alkuteos: Smert postoronnego (1996)

Suomentanut Eero Balk

Kustantaja Otava 2006, 270 s.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Zeina Abirached: Pääskysen leikki

Zeina Abirached vietti varhaislapsuutensa keskellä Libanonin sisällissotaa. Sarjakuvaromaani Pääskysen leikki sijoittuu pääasiassa yhden vajaan vuorokauden ajalle vuonna 1984, aikaan jolloin arkielämää hallitsivat tarkka-ampujat, betonimuurit ja pommitukset. Perhe on hiljalleen siirtynyt käyttämään lähinnä vain asuntonsa eteistä, joka on talon turvallisin paikka. Pommitusten alkaessa sinne kerääntyvät rapun muutkin asukkaat.

Tarinan alussa lasten vanhemmat juuttuvat isoäidin luo. Matkaa kotoa on vain kivenheiton verran, mutta normaalistikin siitä selviäminen vaatii tarkkaa ja monimutkaista koreografiaa. Pommitusten aikana ei kannata edes yrittää. Lapset ovat kahdestaan kotona, mutta pian saapuvat naapurit värikkäine persoonineen. Abirached käyttää ruuduissaan paljon toistoa, joka kuvaa tehokkaasti pommikoneiden rytmittämää yötä, sitä kun odotetaan että jotain tapahtuu vai tapahtuuko mitään. Pelosta huolimatta tunnelma on varsinkin lapsen silmin enemmänkin kepeä kuin painostava. Tarinoidaan, leivotaan, esitetään katkemia Cyrano de Bergeracista, muistellaan häitä joihin juostiin luotien pelossa ja jälkeenpäin tanssittiin railakkaasti. Elämä jatkuu ja lapset ovat lapsia, sodasta huolimatta, vaikka kaikkeen tietysti limittyy myös surua ja menetyksiä.

Lukiessa tämä tuntui jäävän vähän etäiseksi, saatoin ehkä huidella läpi turhan nopeasti. Jälkeenpäin selatessa pistää silmiin asioita joiden vuoksi osaan arvostaa enemmän. Piirrostyyli ja lapsuus sotivassa Lähi-idässä tuovat varmasti monille mieleen Marjane Satrapin tuotannon. Pääskysen leikki seisoo kyllä ihan omalla vahvalla perustallaan, mutta Satrapin ystäville sitä on silti helppo suositella!

Ranskankielinen alkuteos: Mourir partir revenir - Le de jeu des hirondelles (2007)

Suomentanut Aura Sevón

Kustantaja LIKE 2011, 184 s. 

lauantai 6. elokuuta 2016

Katja Kaukonen: Vihkivedet

Katja Kaukosen romaani Odelma ihastutti kyllä kovastikin, mutta mietin jo silloin, mahtaisiko kirjailijan tyyli silti sopia mulle paremmin novellimitassa. Nyt voin sanoa että kyllä. Moni Vihkivedet-kokoelman novelleista on kyllä tunnelmaltaan ihan erilainen kuin unenomaisen maaginen Odelma, mutta vähintään ripaus samaa tuntua niissä kaikissa on silti vaikka reaalimaailmassa liikuttaisiinkin.

Kirjan kolmetoista tarinaa on jaettu kolmeen osaan kertojien mukaan: ensin lapset, sitten miehet ja lopuksi naiset. Sytyttäviä tekstejä löytyi jokaisesta. Yksi eniten ihastuttaneista novelleista tuli vastaan heti alussa. Lauteille mahtui vain kolme, jossa suvun miehet saunovat ja joki odottaa sulhastaan, yhdistää kutkuttavaa maagisuutta menneen maailman lumoon. Siitä jää vain vähän jälkeen toisena lukemani Ei kivitetty väärintekijää, jossa poika istuu puusta pudonneen, kivikossa vääntyneenä makaavan veljensä vieressä. Se vakuutti pitkälti samoista syistä kuin ensimmäinenkin.

Toisenlainen, eri tavalla viihdyttävä tarina on Kuolinkosto, jossa luulosairaan vaimonsa kanssa tuskaileva mies päätyy kuolinpaitakurssille. Vaimo on aivan uskomattoman turhauttava ihminen! Aurinko ei tänä yönä laske vyöryttää luettavaksi vastentahtoiselle vierailulle tullutta lapsenlasta katselevan vanhan naisen monologin. Mitä yhdestä tyttärestä palaa kertojan lapsuuden kesään, jonka aikana kävi selväksi että oma sisar on äidille tärkeämpi kuin tytär. Kaukonen kirjoittaa kaunista, usein surumielisen sävyistä tekstiä joka upottaa tarinoiden tunnelmiin.

Kustantaja WSOY 2012, 219 s.

perjantai 5. elokuuta 2016

Marko Hautala: Kuokkamummo

Marko Hautalan aiempia romaaneja olisi kyllä odottanut omassakin hyllyssä, mutta tulin kuitenkin aloittaneeksi kirjailijan tuotantoon tutustumisen tästä kirjastosta mukaan tarttuneesta, jo kannellaan pelottelevasta ja vanhan paikallisen tarinan henkiin herättävästä Kuokkamummosta.

Kuokkamummo. Se tappaa lapsia. Se kulkee rantametsissä paljain varpain, sillä on musta kieli, se odottaa että jäät jälkeen, käännät selän ja iskee kuokan lapaluiden väliin. Jos huomaat puussa pahkan jota siinä ei ennen ollut, jos metsätiellä alkaa haista perunakellarilta, juokse.

Lähiössä on perinne: nuoret kokoontuvat vuorollaan pommisuojaan kuulemaan Saarnaa Kuokkamummosta. Ja siitä ei puhuta muille. Tarina ei jätä rauhaan seudulta pois muuttaneita, jo aikuisiksi ehtineitä Maisaa ja Samueliakaan. Maisa tulee tekemään tutkimusta vuosikymmeniä jatkuneesta perinteestä, Samuel joutuu palaamaan isänsä kuoleman vuoksi. Molemmilla on omat nuoruustraumansa joihin liittyy lähistöllä sijaitseva autio huvila. Se on saarella aivan merenrannan lähellä, sinne pääsee kiviä pitkin hypellen mutta sinne ei saa mennä.

Eipä tarvitse harmitella että olen Hautalan kirjoja haalinut hyllyyni, sen verran hyvin kulkee ainakin tämä. Teksti vie sujuvasti eteenpäin, asioita selviää mutta kaikkea ei selitetä auki. Henkilöt kiinnostavat ja sekä 80-luvulle että nykyaikaan sijoittuvat jaksot vakuuttavat yhtä lailla. Ja jännitettäväähän toki löytyy. Olin ennakkoon siinä käsityksessä että sitä kuokkaa heiluteltaisiin vähän enemmänkin, mutta piinaavampaahan se odottelu ja varjojen säikkyminen tietysti onkin. Odotin myös olevani enemmän kauhuissani, mutta se puoli pysyi hyvinkin siedettävissä mitoissa. Saattaa tietysti osaltaan johtua siitä, että luin kirjaa pääasiassa aurinkoisina kesäpäivinä. (Tosin, kuten Maisa toteaa eräässä kohdassa pimeyttä arastellessaan: mitä apua valoisuudesta hänelle muka oli silloin yhtenä päivänä, kaikki tapahtui silti.)

Jostain syystä kirjaan ei kuitenkaan tehnyt erityisemmin mieli tarttua aamupalan yhteydessä ennen aamuöistä töihinlähtöä ja hämärään autokatokseen astelemista. Ei pelottanut, ehei, ei missään tapauksessa. Ei vaan aina voi huvittaa. Ettäs tiedätte. Yhtään ei mielenrauha häiriintynyt siinäkään vaiheessa kun yhtenä aamuna ovesta ulos astuttuani totesin että täällähän haisee ihan...perunakellarilta.

Ensimmäinen lause: Te mietitte, mitä Kuokkamummo tekee.

Kustantaja Tammi 2014, 328 s.

torstai 4. elokuuta 2016

Suvi Ahola: Ystäviä ja kirjoja

Aiemmin lukemani Lukupiirien aika käsitteli Suvi Aholan väitöstutkimuksessa esiin tullutta tietoa suomalaista lukupiireistä. Ystäviä ja kirjoja jatkaa samaa teemaa, mutta on enemmänkin lukupiiriläisten vinkkikirja. Tutkimustietoa kerrataan hieman johdannoksi ennen kuin siirrytään vierailemaan kymmenen lukupiirin luona, tutkimaan niiden eri kirjoihin ja teemoihin soveltuvia reseptejä sekä tietysti kuulemaan suosituksia teoksista joissa on ainesta hyviin keskusteluihin.

Kivahan tätä oli lukea vaikken lukupiiriläinen olekaan! Kirja- ja ruokavinkit tietysti sopivat sinällään kenelle tahansa. Ja toki tässä taas lievä lukupiirinkaipuu iski, vaikka realistisesti ajatellen kokemus on kyllä osoittanut ettei mulle oikein sovi se että tietty kirja "pitää" lukea tiettyyn aikaan. Ehkäpä siis haaveilen vain sellaisesta "kokonnutaan höpisemään siitä mitä kukin on viimeksi lukenut" -tyyppisestä lukupiiristä. :)

Kustantaja Avain 2015, 214 s.

keskiviikko 3. elokuuta 2016

Mervi Heikkilä: Tuonella kulkijat

Tuonella kulkijat on toinen osa Louhen liitosta tutun Roonan tarinaa - ja onneksi tuntuu lupaavasti siltä, ettei suinkaan viimeinen!

Roona matkustaa Turkuun tutustumaan paremmin isäänsä. Hän joutuu kuitenkin toteamaan että tämän antikvariaatti on myllätty ja isä itse kateissa, liikkeen liepeillä hiippailee vieras tyyppi ja koko kaupungissa on pahaenteinen tunnelma.

Tuonella kulkijoissa sukelletaan entistä syvemmälle kalevalaisuuteen, ja millä sujuvuudella! Teksti vie mennessään ihan tuosta vaan ja lyhyet luvut houkuttavat jatkamaan vielä vähän. Salakäytäviä, karhujen karhu ja myyttisiä hahmoja! Jes! Kirjassa käsitellään nopeaan tahtiin melkoisen isoja, hämmästyttäviä ja kiehtovia asioita joihin olisi kyllä mukava perehtyä paljon tarkemminkin, mutta on varmasti parempi että sarja säilyttää tyylinsä ja pysyy helposti lähestyttävänä myös muille kuin himolukijoille.

Kiitos kustantajalle arvostelukappaleesta, jään toivomaan ja odottamaan jatkoa!

Ensimmäinen lause: Kilpikaarnaiset, paksurunkoiset männyt humisivat tuulessa.

Kustantaja Haamu 2016, 157 s.

tiistai 2. elokuuta 2016

Risto Isomäki: Kurganin varjot (äänikirja)

Ukrainalainen meribiologi Irina Tšerkassova on vierailemassa arkeologimiehensä Alexin kaivauksilla Venäjän aroilla. Alex tutkii kurganeja, muinaisia hautakumpuja, ja on vakuuttunut siitä että alueella piilee vielä koskematon hauta. Kun vain osaisi ajatella niin kuin sen rakentajat kauan sitten. Irinan vierailun keskeyttää hänen kollegansa Jurin puhelu. Mustallamerellä on meneillään jotain pahaenteistä jota täytyy tutkia tarkemmin - ja mitä enemmän tutkitaan, sitä karmaisevammalta tilanne alkaa näyttää.

Risto Isomäki on sijoittanut ekotrillerinsä parinkymmenen vuoden päähän tulevaisuuteen. Mustanmeren pohjalla on kyllä hapeton kerros nykyäänkin, mutta romaanissa joukko asioita luo yhdessä sellaiset olosuhteet että tilanne kärjistyy odottamattoman nopeasti, ja sitten... Melkoisen kylmäävää tuhoa. Epämiellyttävän uskottavasti.

Kirjan tietopohja on vankka, mikä tällaisessa tapauksessa on tietysti erityisen tärkeää vakuuttavan tarinan aikaansaamiseksi. Välillä se kuitenkin tuottaa myös tarpeettoman luennoivan tuntuisia osuuksia. Ympäristökatastrofiin limittyy siis arkeologiaa mutta myös kielitiedettä, kun esitellään teorioita asuinympäristön vaikutuksesta kielten kehitykseen. Tämä kaikki on sinällään erittäin kiinnostavaa, mutta huomasin silti huomioni välillä harhailevan erityisesti kuunnellessani pitkänpuoleisia kielitieteellisiä selontekoja. Sekin on vähän kyseenalaista, miten hyvin asiat oikeastaan saadaan sopimaan samaan kokonaisuuteen. Romaanissa on vielä muitakin aineksia, kuten ihmissuhdedraamaa, katkelmia muutaman vuosisadan takaisen merentutkijan kokemuksista ja Irinan erikoisia unia. Edes jälkimmäiset olisi voinut jättää pois, ja lyhentää reilusti purjeveneonnettomuuden jälkeisen henkiinjäämistaistelun kuvausta.

Kirjaa on moitittu ohuista henkilöistä ja heidän tekemistensä (henkilökohtaisten, ei ammatillisten) epäuskottavuudesta. Eihän heidän kuvauksessaan tosiaan suurta syvyyttä ollut, mutta juonenkulusta ajattelen että mikä etteivät asiat voisi noinkin mennä.

Parantamisen varaakin siis löysin, mutta pääosin viihdyin kyllä kirjan parissa hyvin - jos sitä nyt viihtymiseksi voi sanoa kun odottaa kauhuissaan että kuinka tässä oikein käy. Ennen kaikkea pidän tällaisten kirjojen olemassaoloa loistojuttuna sen vuoksi, että vetävä tarina on erinomainen tapa tuoda esiin ympäristöongelmia.

Kustantaja Tammi/BTJ 2014, 12 h 9 min, lukija Pinja Flink

sunnuntai 17. heinäkuuta 2016

Edmund de Waal: Jänis jolla on meripihkanväriset silmät

Brittiläisen keraamikon Edmund de Waalin isänpuoleinen, juutalainen suku kasvoi odessalaisista viljakauppiaista Euroopan kaupunkeihin levittäytyneeksi pankkiirimahdiksi. Rikkaus karisi 1900-luvun karun historian myötä mutta jälkipolvet ovat muuttaneet yhä laajemmalle. Ja jotain säilyi, jotain sellaista minkä kautta suvun tarinaan on hyvä ottaa kiinni: isoisoisän serkun, taidekriitikko ja -keräilijä Charles Ephrussin Pariisissa 1800-luvun loppupuoliskolla hankkima netsukeiden, japanilaisten pienoisveistosten kokoelma. 264 norsunluista tai puksipuista, taidolla veistettyä, kosketeltavaksi tarkoitettua pikkuista eläintä, ihmistä, esinettä.

Kertomisen urakkaan ryhtyessään de Waal ei arvannut kuinka paljon aikaa siihen tulisi käyttämään, mutta vaiva ehdottomasti kannatti. Kaikki kirjastoissa ja arkistoissa vietetyt tunnit sekä vierailut suvun vanhoissa palatseissa ovat tuottaneet teoksen joka on elävää historiaa, välillä kipeääkin omakohtaisuutta ja mittakaavojen leikkiä, kun pienet netsuket kulkevat keskellä paljon isompia asioita.

Suvun vaiheisiin limittyy joukko tunnettuja nimiä: netsukekokoelman ostaja Charles on päätynyt niin Proustin Swann-hahmon esikuvaksi kuin Renoirin maalaukseenkin seisomaan silinterihattu päässä, isoäiti Elisabeth taas kävi kirjeenvaihtoa Rilken kanssa. Elegantin taiteellisista tunnelmista onkin sitten onnetonta pudota holokaustiin, jonka aikaiset avoimen juutalaisvihamieliset puheet kuulostavat nykypäivää ajatellen ikävän tutuilta.

Jänis jolla on meripihkanväriset silmät ei ehkä varsinaisesti aiheuta huikeaa wow-fiilistä mutta vaikuttaa sen sijaan hillittymmin, hiljaisella voimallaan, niin etten voinut lopulta antaa sille Goodreadsissa vähempää kuin viisi tähteä.

Englanninkielinen alkuteos: The Hare with Amber Eyes. A Hidden Inheritance (2010)

Suomentanut Virpi Vainikainen

Kustantaja Schildts & Söderströms 2013, 338 s.

sunnuntai 10. heinäkuuta 2016

Lukumaratoonaamaan!

Aika liittyä muiden lukumaratoonaajien seuraan - melkoinen määrä meitä tällä kertaa onkin! :) Oma maratonini jäänee viimevuotiseen tapaan melko vaatimattomaksi mutta ei se mitään, mukana on kiva olla jo kannatuksenkin vuoksi. Meinasin aloitella jo illalla mutta ensin en ehtinyt ja sitten tuli väsy, ja huomisen puolelle en pahemmin pysty jatkamaan koska on tosi varhainen työpäivä. Päivän aikanakin varsinaista lukurauhaa on todennäköisesti tarjolla varsin rajallisesti. Mutta lukuaika on lähimenneisyydessä ollut siinä määrin kortilla että olen pienestäkin iloinen ja tyytyväinen! :)

Nyt jatkan jo pienen ikuisuuden kesken ollutta Edmund de Waalin teosta Jänis jolla on meripihkanväriset silmät. Olen sivulla 235, katsotaan mihin pääsen!

Päivitys klo 21: Wuhuu, sain luettua päivän mittaan de Waalin viimeiset 103 sivua! Vaikka taas jonain päivänä haluan maratoonata ihan tosissani, niin tässä kohtaa tämä tuntuu suureltakin voitolta. :) Lukemisen kanssa on tosiaan ollut hiljaista, ja kun vielä olen tullut ajaneeksi itseni monen kirjan loukkuun niin tuntui ettei mistään meinaa tulla valmista. Paperinen lukupäiväkirjani sanoo että viimeksi olen saanut luettua kirjan loppuun 22.5.!!!!!!! Yhden äänikirjan olen kuunnellut loppuun sen jälkeen, mutta siitäkin on jo yli kuukausi. Oli siis jo aikakin päästä sulkemaan takakansi! Ja kun luettavana ollut kirja oli vielä hyväkin, niin nautin kyllä lukemisesta tänään ihan kunnolla. :) Saatan ehtiä lukea jokusen sivun Mervi Heikkilän Tuonella kulkijoita vielä illan mittaan tai aamupalan kylkiäisenä, joten jätetään maratonin lopputulos vielä lyömättä lukkoon!

Maanantaina: Aamulla luin vielä 15 sivua Tuonella kulkijoita, ja työmatkalla kuuntelin 22 minuuttia Risto Isomäen Kurganin varjoja äänikirjana. Sitten raportoimaan tuloksia koosteeseen! :)

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Kirjojen karsimisesta - Voisiko TBR olla joskus nolla?

Esitellessäni joskus aiemmin kirjaostoksiani lupailin kirjoittavani myös siitä toisesta suunnasta eli kirjojen karsimisesta. Erityisesti lukemattomien sellaisten.

Kun viime vuoden alkupuolella kyselin montako lukematonta kirjaa blogin lukijoilla on hyllyissään, oma lukemani oli 434. On tullut hieman hamstrattua. Äkkiä noita kertyy aleista ja kirppareilta nopeammin kuin ehtii lukea. Blogeista tulvivat kirjavinkit ja onneton itsekuri ovat vaarallinen yhdistelmä! Muuten olen kyllä tavaraa karsinut jo monta vuotta, yhä vähempää kohti kulkien, ja poistoja on toki tullut kirjahyllystäkin, mutta sisään virtaaville kirjoille en ole juuri laittanut rajoja. Välillä olen tuskaillut kirjamäärän kanssa, sitten taas todennut että höh, mitäs se muka haittaa vaikka suurin osa joutuukin odottamaan lukemistaan vielä vuosia, ihanaa kun on kaikenlaista käden ulottuvilla. Kunnes jotain on naksahtanut päässä sellaiseen asentoon, että todellinen vähentäminen on vihdoin saavuttamassa sitä viimeistä hamstrauksen saarekeketta, kirjahyllyä.

Niin houkutteleva kuin se lukemattomien kirjojen paljous toisaalta onkin, siihen liittyy pari pientä ongelmaa. Kuten se, että toisinaan kiinnostus kirjaa kohtaan pääsee hiipumaan sillä aikaa kun se muhii pari-kolme vuotta tai pidempäänkin hyllyssä. Niin saattaa käydä varsinkin sellaisissa tapauksissa, joissa olen kiinnostunut kirjasta jonkin yksittäisen (yleensä englanninkielisen) bloggauksen perusteella. Tilaan kirjan, se odottelee, ja sitten ehdin täydellisesti unohtaa mikä siinä oli niin kiinnostavaa ja mistä siitä luin, eikä takakansiteksti välttämättä herätä mitään intohimoja. Jos olisin lukenut kirjan heti tuoreeltaan, asia olisi ollut ihan eri, mutta sinnehän se hukkui hyllyyn ja sitten fiilis onkin vain "blääh". Englanninkielisyyteen liittyy toinenkin pulma: välillä hankkimistani kirjoista ehtii ennen lukemista jo ilmestyä suomennos, jonka oikeastaan lukisin mieluummin.

Olisi myös joskus kiva päästä kunnolla uppoutumaan kauden kaikkiin kiinnostaviin uutuuksiin ilman että tarvitsee vaivata päätään sillä kotona jo valmiiksi odottavalla kirjavuorella. Moni niin toki tekeekin enkä sitä yritä kieltääkään, mutta mulle se ei vain oikein sovi. Pääsyyllinen kirjojen vähentämisen haluun on kuitenkin kirjasto. Aina siellä käydessäni muistan, miten mahtava paikka se onkaan, ja nyt haluan lukuisten kirjanosteluvuosien jälkeen palata sen mahtavuuden aktiivikäyttäjäksi. Mitä mahdollisuuksia seikkailuun, kun voi poimia mukaan ihan mitä vaan! Aktiivilainaajaksi ryhtymistä nyt saman tien ei tietenkään ole estämässä mikään muu kuin oma mielenrauhani, ja välillä toki jotain lainaankin. Mutta taas päästään siihen että kyllä se kotijemma häiritsee liikaa, joten sitä on ensin pienennettävä ennen kuin päästän itseni tosissani sukeltamaan kirjaston antimiin.

Vajaa puolikas kirjavuoresta. Pääsisiköhän tuonne huipulle joskus?
Olen viime aikoina käynyt hyllyäni läpi moneen kertaan ja onhan sieltä poistoja tullut, ja varmasti tulee edelleen. Enemmän on silti vielä jäljellä. :) Ehkäpä homman edetessä heränneistä ajatuksista on apua jollekin muullekin! Mikään pakkohan ei ole haluta vähentää yhtään mitään (Todellakin ymmärrän runsaan kirjahyllyn viehätyksen sellaisenaan!) ja joku voi tarvita vaikka työssään laajaa valikoimaa kirjallisuutta. Mutta uskon että löytyy muutama muukin joista tuntuu siltä että se voisi olla paikallaan, joten tässä joukko näkökulmia mietittäviksi ja omiin ajatuksiin sovellettaviksi.

Tuottaako se iloa? Mitä tahansa mieltä sitten muuten oletkin suositusta KonMari-metodista, tähän sitä on helppo suositella. Ota kirja käteesi ja kysy itseltäsi, tuottaako iloa että se on odottamassa lukemista. Jos vastaus on ei, ei kai sitä kannata säilyttää? (Jos oletetaan että kyse on ihan vapaaehtoisista vapaa-ajan lukemisista, ei esimerkiksi pakollisista kouluhommista.) En mä oikein tiedä -tapauksiin saattaa löytyä ratkaisu alemmista kohdista. Ja ilon tuottamisella ei tietenkään tarkoiteta vain sitä että lukukokemuksen odottaisi olevan tunnelmaltaan iloinen, vaan jos kirja herättää innostunutta odotusta niin kyllä se sitten tuottaa iloa vaikka olisi kuinka synkeä. :)

Eräs ajatus on hyvä sisäistää: Se, että laitat kirjan nyt pois hyllystäsi, ei tarkoita ettet saisi koskaan ikinä milloinkaan lukea sitä jos muutatkin mielesi. Ainakin jos asut aiemmin mainitun mahtavan kirjastolaitoksen ulottuvilla eikä kyseessä ole mikään erityisen hankalasti hankittava teos, saat kyllä kirjan jostain luettavaksesi jos joskus niin haluat. Ei siis kannata turhaan takertua "Mutta entä jos joskus" -ajatuksiin.

Epäröitkö siksi, että kirja "pitäisi lukea"? Ehkä se on klassikko, monien suosikki, arvostetulta kirjailijalta... Oleellista on, oletko oikeasti kiinnostunut siitä itse. Vai onko kirja sittenkin päätynyt osaksi sisäistä to do -listaasi? Varsinkin bloggauksen alkuaikoina sorruin useita kertoja siihen, että haalin alepöydiltä kirjoja joita joku, tai monikin muu bloggaaja oli vakuuttavasti kehunut, pysähtymättä miettimään houkuttelevatko ne oikeastaan mua itseäni. Yksi muunnelma aiheesta on halu pitää hyllyn sisältö monipuolisena. "Jos mä luovun tästä niin ei mulle jää yhtäkään islantilaista kirjaa!" No, jos se ainut islantilaisesi ei satukaan kiinnostamaan, hanki luettavaksesi jokin toinen. (Kirjastosta! ;)

Entä onko hyllyssäsi kirjoja, jotka kyllä haluat lukea, mutta jokin muu kuin omistamasi versio olisi houkuttelevampi? Laita se pois ja hae kirjastosta mieluisampi. Omasta hyllystäni on tällä perusteella poistunut mm. muutama niitä jo suomeksikin ilmestyneitä englanninkielisiä, klassikon pienipränttinen vanha käännös ja joitakin tiiliskivikirjojen pokkaripainoksia, joissa teksti sukeltaa ärsyttävästi aukeaman keskelle tehden lukemisesta hankalaa. (MIKSI en ole tarkistanut tätä ennen ostamista??) Kansien sisäpuolelle kannattaa kurkkia muutenkin: jos käyt jostain kirjasta eipäs-juupas-väittelyä itsesi kanssa, viimeinen vaakaa keikauttava pisara saattaa olla se, että kirjassa on tympäisevän ahtaat rivivälit ja kolmen sivun mittaisia kappaleita. Joskus kirjoitustyylikin vaikuttaa silmäillessä sellaiselta, että ehkä tämä ei sittenkään ole mua varten.

Jos aiot kyllä (todennäköisesti) lukea kirjan vielä joskus mutta ei sillä nyt niin kiire ole, ehkä se ei tapahdu vielä muutamaan vuoteen, voisiko kirja odottaa sitä päivää kirjaston valikoimissa? Jos olisi pakko, tällä perusteella taitaisin pystyä karsimaan aika suuren osan omistani. Jonkin verran olen karsinutkin, enkä ole edes kirjoittanut nimiä mihinkään ylös. Luotan siihen että ne tulevat kyllä joskus kirjaston hyllyjen välissä haahuillessa vastaan, ja sitten luen jos luetuttaa.

Kirjasarjojen ensimmäisillä osilla on taipumus vetää mukanaan muitakin. Sarjan seuraavia kirjoja saattaa tulla toisinaan ostaneeksi jo ennen sen ensimmäisen lukemista, ja toisinaan siitä huolimatta ettei se ensimmäinen mikään ihan superhyvä ollut. Mutta kun kiinnostaa nyt kuitenkin miten tämä jatkuu ja kun toi ekakin on tossa itsellä... Päätin ennaltaehkäistä tätä luopumalla joistakin ykkösosista. Arvannette jo, mistä aion niin ne kuin myöhemmätkin hankkia luettavakseni sitten kun sen aika on.

Karsinnassa voi auttaa myös sen ajatteleminen, että ehdit lukea eläissäsi vain rajallisen määrän kirjoja. Kokeiluille ja mukavuusalueelta poistumisillekin on toki hyvä olla tilaa, mutta kuitenkin: oletko riittävän kiinnostunut siitä pohtimastasi kirjasta, että haluat antaa sille yhden noista arvokkaista paikoista lukemistossasi? Entä mitä odotat kirjalta - tosi hyvää vai ihan kivaa lukukokemusta? Mitä todennäköisesti menetät jos jätät kirjan lukematta? Haittaako jos se ihan kiva jää väliin? Ehkä voit sen sijaan lukea jonkin superkiinnostavan tulevan vuoden uutuuden tai sen suosikkikirjailijasi vanhemman teoksen jonka pariin et ikinä meinaa ehtiä.

Jos joku muu valitsisi sinulle luettavaa hyllystäsi ja määräisi, että seuraavaksi on luettava kirja x, olisiko se jess vai blääh? Jos jälkimmäistä, koeta päästä selville johtuuko reaktiosi vain siitä ettei nyt ole oikea fiilis kyseiselle kirjalle, vai vastaisitko samoin koska tahansa.

"Mutta onhan ihan typerää ensin käyttää rahaa kirjoihin ja sitten laittaa niitä lukemattomina pois!" Olet aivan oikeassa, se ON typerää. Jokusen kerran olen asiaa hiljaa mielessäni kironnut. Mutta ei siihenkään kannata liikoja takertua. Raha on menetetty ostohetkellä eikä ole tulossa takaisin vaikka jemmaisit kirjaa hyllyssäsi vielä vuosikymmenen. (Eikä todennäköisesti olisi enää tallessa vaikka kirja olisi jäänyt ostamattakin.) Joten jos tosiaan on niin ettei kirjan säilyttäminen tunnu syystä tai toisesta tarpeelliselta, luovu siitä, ota opiksesi ja käytä rahasi jatkossa järkevämmin.

Omassa hyllyssäni on tällä hetkellä 283 lukematonta kirjaa. Se on edelleen paljon, mutta sentään selkeästi vähemmän kuin 434. ;) Eräs inspiraation lähde on climbthestacks-booktubekanavan video I Killed My TBR, jolla Ashley kertoo luopuneensa kaikista lukemattomista kirjoistaan. Määrä oli toki huomattavasti pienempi kuin omani enkä tosiaankaan kaikkia ole heivaamassa minnekään, mutta silti - mikä houkutteleva vapaus! Voisiko tavoite olla se, että luvun saisi vielä joskus edes tilapäisesti nollattua? Minkälaisia ajatuksia se teissä herättää? Mikä olisi sopiva määrä hyllyssä odottavia lukemattomia kirjoja? Itse haaveilen määrän pitämisestä noin kymmenessä. Ehkä vielä jonain päivänä. ;)

Hyllyyn on ilmestynyt tyhjempiä kohtia tämän kuvan ottamisen jälkeen.
No niin, lukemattomat saatiin karsittua! :) Entäs ne luetut sitten? Niihin voi soveltaa monia samoja ajatuksia: tuottaako iloa että tämä on käden ulottuvilla, olenko oikeasti kiinnostunut lukemaan tämän uudestaan ja antamaan kirjalle toistamiseen paikan siinä rajallisessa luettujen kirjojen joukossa? Ja jos se ehkä joskus tapahtuu, voisinko hakea kirjan silloin kirjastosta?

"Tämä tärkeä kirja pitäisi lukea" -ajatuksen vastine luettujen puolella on se, että jättää kirjan hyllyyn koska haluaa (ehkä alitajuisesti) näyttää että olenpa lukenut tämän. Sitäkin voi miettiä, kuvastaako hyllysi sisältö sitä ihmistä joka olet nyt vai sitä joka olit viisitoista vuotta sitten. Tai jos säilöt koko kirjaa jonkin yksittäisen huippukohdan takia, voisiko siitä sivusta näpätä vaikka kuvan talteen?

Täällä ainakin sataa juuri nyt reippaasti joten päivähän sopii loistavasti kirjahyllyn sisällön tarkempaan syynäämiseen. Jos se tuntuu sinun kohdallasi olevan paikallaan niin anna mennä! :)

Asiaan tietysti liittyy myös se että niiden uusien ostosten tekemistä on syytä harkita, harkita ja harkita. Kirjojen ostamista en aio lopettaa (Kukas sitä kirja-alaa muka kannattelee jos ei aktiivinen lukija!) mutta pyrin pysymään (edes enimmäkseen) erossa alepokkaripöydistä ynnä muista hamstrauspaikoista ja palauttamaan arjen luksuksen tunnun siihen kirjanostohetkeen.

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Paula Hawkins: Nainen junassa (äänikirja)

Rachelilla ei mene kovin hyvin. Hän ei ole päässyt yli muutaman vuoden takaisesta katkerasta avioerostaan ja alkoholi vie. Yksi lohduke löytyy päivittäisen junamatkan varrelta: radan vieressä asuva pariskunta joka näyttää niin ihanan onnelliselta. Rachel on mielessään nimennyt heidät ja kehitellyt heille tarinan - joka romahtaa sillä hetkellä kun hän eräänä päivänä näkee talon takapihalla jotain odottamatonta. Pian sen jälkeen pariskunnan nainen katoaa, eikä Rachel voi pysyä tapahtumien ulkopuolella.

Ei nyt mitään mullistavan mahtavaa, mutta kyllähän tämä viihdytti! Paperisessa versiossa ilmeisesti lyhyet luvut houkuttelevat lukemaan vielä yhden ja vielä yhden, mutta koska kuuntelin tätä äänikirjana automatkoilla, en varsinaisesti päässyt sellaisesta koukuttavuudesta osalliseksi: kuuntelu loppui kun olin perillä. Lukijana on jo useampaan kertaan kehumani Leena Pöysti. Muuten tämä toimi oikein hyvin äänikirjana, mutta päivämäärillä nimetyt luvut aiheuttivat välillä pientä sekavuutta jos ei tullut kiinnittäneeksi huomiota siihen, mitäs aikaa tässä nyt eletäänkään.

Syyllisestä alettiin vihjailla jo varsin aikaisessa vaiheessa. Mietin että eikös tässä pitänyt olla lopussa joku megatwisti joten ratkaisu tuskin on noin ilmeinen - mutta oli se. Eikä haitannut yhtään, sillä asetelmassa oli paljon muuta kiinnostavaa seurattavaa, kun henkilöiden silmät hiljalleen avautuivat. Nainen junassa ei ole varsinaisesti dekkari, ei ehkä oikein trillerikään. Lähinnä romaani jossa ratkotaan rikosta sekä siinä samalla suhteita ihmisiin ja omaan menneisyyteen. Aika monisyisen sopan Paula Hawkins niistä suhteista keittääkin.

Moni on sanonut ettei oikein kenestäkään kirjan henkilöstä ole mahdollista pitää, mutta kyllä minä tulin hyvin toimeen niin Rachelin kuin kadonneen Meganinkin kanssa. Rachel antoi ymmärtää ettei aina ole ollut sellainen kuin kirjan alussa, ja tsemppasin kyllä häntä pikku askeleissa takaisin entiselleen. Ja Megan taas - no, se mitä tapahtui silloin vuosia sitten oli hirvittävä vahinko, joka on vaikuttanut kaikkeen sen jälkeen. Heidän lisäkseen kirjan kolmantena kertojana toimii Rachelin ex-miehen Tomin nykyinen vaimo Anna. Hänestä pitäminen oli vaikeinta, mutta pääsimme sentään lopulta jonkinlaiseen sopuun. Mutta taitaisi kyllä jäädä se Bechdelin testi tältäkin läpäisemättä, niin vahvasti taas miesten ympärillä pyöritään. (No Rachel kyllä puhuu kämppiksensä Cathyn kanssa mm. juomisestaan, ehkä sillä mennään rimaa hipoen yli!)

Englanninkielinen alkuteos: The Girl on the Train (2015)

Suomentanut Oona Timonen

Kustantaja Otava 2016, 11 h 36 min

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Mia Vänskä: Musta kuu & Valkoinen aura

Tulinpa puolivahingossa lukeneeksi putkeen nämä molemmat lukulaitteellani odottaneet Mia Vänskän kauhuromaanit. Esikoisteos Saattajan olen kuunnellut aiemmin äänikirjana.

Musta kuu vie mökkeilemään järven rannalle, lomakylään johon kerääntyy joukko ihmisiä viettämään kauniita kesäpäiviä. Mutta lähistöllä on joskus tapahtunut jotain pahaa, jonka kaiut nousevat taas kerran esiin.

Valkoisessa aurassa taas ollaan kaupungissa aloittelemassa opiskeluja. Miksi Iina ei saa ajatuksistaan opiskelija-asuntolan ylimmän kerroksen remontissa olevaa huoneistoa? Kävikö hän tosiaan siellä yöllä vai oliko se vain unta? Jotenkin kaikki liittyy opiskelijatyttöön, joka muutama vuosi sitten löytyi tapettuna koulun läheltä.

Vänskän tuotanto on kyllä ilahduttavan kauhistuttava tuulahdus kotimaisessa kirjallisuudessa. Saattajassa pelottavuus loppui melko aikaisessa vaiheessa kun selvisi mistä on kyse (loppuosa oli toki muuten kiinnostava), mutta näissä kummassakin jännitys säilyi viimeisille sivuille asti. Valkoisessa aurassa sitä oli ehkä vähän enemmän, mutta vaikka molemmista pidinkin, Musta kuu osui muuten makuuni pikkuisen paremmin. Sen tarina nojaa suomalaiseen kansanperinteeseen ja metsäiseen tunnelmaan, Valkoisessa aurassa syy tapahtumien taustalla on "hörhömpi". Mustassa kuussa myös henkilöt ja heidän keskinäiset suhteensa kiinnostivat enemmän.

Mutta hyviä ovat siis molemmat! Kummankin loppuakin kehun, mutta näin peräkkäin lukiessa kiinnitin huomiota niiden samanhenkisyyteen. Saattajan loppua en muista, mutta nyt kiinnostaa kyllä vilkaista sitä kirjastossa ja katsoa oliko siinäkin vastaavaa vihjailua tapahtumien jatkosta. Mutta oli tai ei, niin enpä olisi varmasti tullut ajatelleeksi asiaa ilman putkeen lukemista enkä siis pidä samankaltaisuutta kummoisenakaan ongelmana.

Ensimmäiset lauseet: Komisario Jämsen tuli nelosmökin suunnasta kädessään jokin muistivihkon näköinen. (MK) / Jokin sai Iinan pysähtymään hissin ovenrakoon. (VA)

Kustantaja Atena 2012/2014 , 216/209 s.

tiistai 24. toukokuuta 2016

Karoliina Timonen: Kesäinen illuusioni

Karoliina Timosen esikoisromaanissakin esiintynyt Klarissa on vetäytynyt kesäksi saareen kirjoittamaan sekä miettimään katkolla olevaa avioliittoaan. Seesteiset kesäpäivät saavat kuitenkin uuden käänteen kun Klarissa tutustuu naapurisaaren kesäasukkaaseen, charmikkaaseen Olaviin, ja myöhemmin tämän poikaan Cedriciin. Mutta lomaromanssikaan ei ole koko totuus romaanista (vaikka kansi vähän harhaanjohtavasti siihen suuntaan viittaakin) vaan mukaan tulee psykologisen trillerin uhkaavaa tunnelmaa, omituista peliä ja maagista realismiakin.

Onpas rikasta ja eläväistä kieltä, oli ensimmäinen ajatukseni lukemaan ryhdyttyäni. Ja se kesä, se huokui tekstistä voimalla lämmittämään sitä huhtikuun lopulla yhä korkeiden lumikinosten ympäröimää mökkiä Lapissa, jossa tätä luin. Aloin haaveilla itsekin kesästä saaressa, mieluummin vain ilman niitä häslinkejä joihin Klarissa päätyy! Hän onnistuu saamaan itsensä melkoiseen suhdesotkuun. Joissakin arvioissa hänen tekemisiään paheksuttiin tai kummasteltiinkin, mutta minä olen ilmeisesti moraaliton koska seurasin vain mielenkiinnolla. ;) (Taikan maininta siitä ettei teos läpäisisi Bechdelin testiä on kyllä aiheellinen - Klarissan mielessä kun ei tunnu pyörivän juuri muuta kuin mies toisensa perään.)

Mutta entäs se loppu sitten? Siihen olisin kaivannut vähän suurempaa selkeyttä, nyt jäi lähinnä "häh, mitä oikein tapahtui" -fiilis. Ja tuntuu tässä napakan lyhyessä romaanissa olevan muutenkin vielä tasoja jotka jäivät tavoittamatta. Ilmeisesti ainakin Juhani Ahon tuotannon tunteminen voisi avata jotain paremmin. Kirjallisuusviitteitä Timonen ripottelee teksteihinsä kyllä muutenkin, mikä tietysti aina ilahduttaa kunhan sellaisen vain huomaa. :)

Yhteenvetona: taitavan kirjoittajan tiivistunnelmainen romaani, jonka loppunäytöksen epäselvyys jäi pikkuisen harmittamaan.

Ensimmäinen lause: Viime yönä menin jälleen Piiliniemeen.

Kustantaja WSOY 2015, 132 s.

Dolores Redondo: Näkymätön vartija

Baskimaan murhat -dekkaritrilogian avausosassa Baztanin laaksoa piinaa sarjamurhaaja joka valitsee uhreikseen teinityttöjä ja jättää heidät metsään rituaalinomaisesti aseteltuina. Jotkut puhuvat sen olevan peräti itse basajaun, metsän myyttinen vartija. Tapauksen tutkinnan saa johdettavakseen konstaapeli Amaia Salazar, ja se taas ei miellytä kaikkia hänen miespuolisia kollegojaan.

Amaia joutuu vastentahtoisesti palaamaan tutkinnan vuoksi kotikyläänsä, käymään taas läpi samoja vanhoja erimielisyyksiä sisartensa kanssa ja kohtaamaan myös viimein tapahtuman jonka hän on lapsena työntänyt pois muististaan. Murhajuoneen sekoittuukin paljon Amaian perheasioiden selvittelyä. Vai liittyvätkö asiat jopa toisiinsa?

Redondo heittää sekaan myös mytologiaa, joka onkin varsin mukava mauste. Näkymätön vartija on kyllä melko vakuuttava paketti jossa yhdistyvät erilaiset teemat, ja juoni vie sopivan reippaasti eteenpäin, mutta niin ihastunut en ole että tuntisin erityistä tarvetta lukea sarjan muita osia. Lievä nihkeys taitaa mennä aika suurelta osin sen piikkiin että lukiessani ajattelin etten nyt vaan oikein jaksaisi näitä ihmisiä. Kenenkään muun kuin Amaian tekemiset eivät ihan hirvittävästi kiinnostaneet, eivätkä hänenkään niin paljoa että sillä olisi kuitattu kaikki ne muut. Mutta haa, arvasinpas murhaajan. :)

Ensimmäinen lause: Ainhoa Elizasu oli basajaunin toinen uhri, vaikka tytön kuolinhetkellä lehdistö ei vielä tappajaa tällä nimellä kutsunutkaan.

Espanjankielinen alkuteos: El guardián invisible (2013)

Suomentanut Sari Selander

Kustantaja Gummerus 2015, 397 s.

maanantai 23. toukokuuta 2016

3x Osuuskummaa: Pimeää pimeämpi, Hirviöasiakaspalvelu & Joen jumala

Kaksi ensimmäistä olen saanut kustantajalta sähköisinä arvostelukappaleina. Kiitos!

Pimeää pimeämpi - Kummalinnun munia 2

Ilokseni pääsin taas nautiskelemaan raapaleista eli sadan sanan mittaisista mininovelleista, kun osuuskummalaiset julkaisivat toisen Kummalinnun munia -antologiansa. Ja kyllä onkin taas kaikkea keksitty lukijan viihdykkeeksi, järkytykseksi ja ties miksi muuksi. Jälleen täytyy hämmästellä sitä, mitä kaikkea niihin sataan sanaan voi saada sovitettua.

Säväyttäneissä teksteissä on sen verran ylitarjontaa että kaikkia en tässä ryhdy luettelemaan, mutta otetaan joitakin esiin: Eniten muistiinmerkintöjä kerääntyi J. S. Meresmaan tarinoista, joista jäivät mieleen mm. puistattava Vihaaja, erästä sanontaa hauskasti taustoittava Päätös ja jotenkin suloinen Lisääntymisoppia, jossa utelias lapsi löytää kiihdyttävän kirjan. Maria Carolen Lahja-tarinan kaupassa kävisin heti ostoksilla jos se vain olisi olemassa, Magdalena Hain Viimeinen pala helvettiin taas herätti palapeli-intoilijan mielikuvituksen hyrräämään. Janos Honkonen onnistuu hyytävän kauhun luomisessa tarinallaan Veli veli veli veikkonen, ja Maija Haavisto saa Luonnon mullistuksessa aikaan pahaenteisen tunnelman hyvin yksinkertaisella entä jos -ajatuksella.

Mutta eivätpä nuo tosiaan tuohon jää, vaan monta monta muutakin kiinnostavaa, hätkäyttävää, hymyilyttävää tekstiä ovat saaneet aikaan sekä jo mainitut että antologian muut kirjoittajat Jussi Katajala, Anu Korpinen, Taru Kumara-Moisio, Mixu Lauronen, Erkka Leppänen, Olli Lönnberg, Hanna Morre, Anni Nupponen, Tarja Sipiläinen, Shimo Suntila, Christine Thorel ja Kari Välimäki. Ilmestyyhän seuraavakin osa joskus?

Kustantaja Osuuskumma 2015, 123 s.

Anni Nupponen: Hirviöasiakaspalvelu

Lisää raapaleita! Muutama Hirviöasiakaspalvelu-tarina esiintyikin jo ylläolevassa antologiassa, mutta tässä mainiossa pikku kirjasessa niitä on enemmän. Hirviöasiakaspalveluun voi ottaa yhteyttä esimerkiksi siinä tapauksessa, että naapurin kerberoksenpennun räkötys käy hermoille tai kauhukutsujen vetonaulaksi tilatulla päättömällä ratsumiehellä onkin pää tallella. Anni Nupponen on kasannut asiakaspalvelutilanteista hauskan ja oivaltavan kokoelman, jonka lukaisemisesta jää hymy huulille.

Kustantaja Osuuskumma 2016, 29 s.



Anni Nupponen: Joen jumala

Lisää Anni Nupposen tuotantoa, tällä kertaa ihan norminovellimitassa. Ensin, ryhtyessäni kirjoittamaan tätä ajattelin ettei kokoelmasta oikein löytynyt yhtään sellaista tajunnanräjäyttäjätarinaa joka saisi ihan tosissaan haltioitumaan kirjoittajan mielikuvituksen rikkaudesta. Sitten katselin sisällysluetteloa ja muistin että niin olihan mukana tosiaan tuo ja tuo ja tuo, ja oikeastaan novellit olivat lähes järjestään tosi hyviä. Eivät niinkään mitään spefin huikeimpien visioiden tykitystä, vaan hitaammin lämmittäviä, tunnelmaltaan yleensä hieman haikeita tai surumielisiä kertomuksia joissa käsitellään monenlaisia, suuriakin kysymyksiä. Taidolla rakennettuja tekstejä joita näköjään piti vähän haudutella mielessä. Nyt sitten tekisikin mieli nostaa erikseen esiin melkein kaikki.

Jos nyt vähän kuitenkin vielä valikoidaan niin mainitaanpa galaktisilla mittakaavoilla leikittelevä Maailman pienin, pariskunnan elämää yksinäisellä planeetalla tutkaileva Kirjaimet lumessa, ruumiinpesijän matkassa kulkeva Marha sekä niminovelli Joen jumala, jossa tyttö pyrkii kaikin keinoin yhteyteen nuorena kohtaamansa olennon kanssa. Taidanpa palata muutamiin vielä uudestaankin.

Kustantaja Osuuskumma 2014, 133 s.

lauantai 14. toukokuuta 2016

Alkuvuoden kirjaostoksia

Tämän vuoden puolella tehdyt kirjahankinnat näytillä! Hullujen hamstrausaikojen jälkeen harkitsevampi kirjojen ostaminen tuntuu onneksi onnistuvan - ainakin toistaiseksi, mistäs sitä tietää mitä alevilliintymisiä odottaa nurkan takana. ;) Pyrin nyt kuitenkin keskittymään jo hyllyssä olevien lukemiseen. Mutta ne ostokset, tässähän ne ovat:


Helen Macdonaldin H niin kuin haukka herätti kiinnostuksen jo aiemmin jossain englanninkielisillä sivustoilla, ja kun käännös ilmestyi niin totesin että nyt se on saatava. Hieman samanhenkinen muistelma-tietokirja-yhdistelmä on Bea Uusman Naparetki, jonka olemassaolon olin jotenkin onnistunut ohittamaan siihen saakka kun se voitti viimeisimmässä Blogistania-äänestyksessä Tieto-kategorian. Sittenpä se nousikin onneksi rytinällä tietoisuuteeni. Antti Tuurin Talvisodan kuuntelin hiljattain äänikirjana. Päätin haluavani sen omaan hyllyyn käden ulottuville, ja kuinka ollakaan, pian se tulikin löytöhyllyssä vastaan. Jo kustantajan katalogissa silmään pistänyt Jukka Viikilän Akvarelleja Engelin kaupungista on ollut yksi kevään Tapauksista blogeissa, ja houkutteli ihan ostoksille asti. Venla Hiidensalon Karhunpesä taas on kiinnostanut jo pidempään, ja pääsi mukaan löydyttyään samasta paikasta kuin Talvisotakin.

sunnuntai 8. toukokuuta 2016

Merenkulkija, Harmaata valoa & Velho

Iiro Küttner & Ville Tietäväinen: Puiden tarinoita: Merenkulkija

Superlaadukkaan Puiden tarinoita -satusarjan kolmas itsenäinen osa sijoittuu meren rannan kylään, autiomaan laidalle. Kylän päällikön kahdesta pojasta vanhempi käy joka päivä katselemassa kaipaavasti merelle jonka tahtoisi kiihkeästi ylittää. Hänellä vain ei ole puuta josta veistää laiva. Sisämaan kaupungin kauppiaalla on tarjolla ratkaisu ongelmaan, mutta voiko häneen luottaa?

Merenkulkija jatkaa samalla viisaan ja surumielisen tarinan, upean näyttävien kuvitusten ja yksityiskohtia myöten toteutetun tyylin tiellä jonka kaksi ensimmäistä osaa viitoittivat. Sivumääräänsä suurempi kertomus tarjoaa rauhoittumisen hetken ja sopii monenikäisille.

Kustantaja lähetti arvostelukappaleen. Kiitos!

Kustantaja Books North 2015, 38 s.

Ruta Sepetys: Harmaata valoa

Neuvostoliiton salainen poliisi vie liettualaisen Linan äiteineen ja pikkuveljineen, laittaa junaan ja lähettää kohti Siperiaa. Isä on jo otettu kiinni ja matkalla...jonnekin. Matkasta tulee pitkä, raskas ja epäinhimillinen, ja sen aikana tulee vastaan kamalia kohtaloita, nälkää, kurjuutta ja ihmisen tahdon murtamista. Toivo ei silti katoa, vaan aina löytyy rohkeutta sekä niitä jotka haluavat auttaa ja pitää kiinni arvokkuudestaan, ja joskus harmaan sävyjen seassa näkyy auringon pilkahdus.

Läpi vankeutensa Lina piirtää kokemaansa ja näkemäänsä salaa talteen. Joskus nuo kuvat vielä kertoisivat tarinan, joka ei saa päästä unohtumaan. Tarpeeseen ne tulevatkin, sillä kuten Ruta Sepetys jälkisanoissaan kertoo, eloonjääneiden palatessa kotimaahansa vuosien jälkeen heidät uhkailtiin hiljaisiksi. Pitkäksi aikaa kaikki painui virallisesti unohduksiin, vaikka Stalinin aikana arvioidaan kuolleen yli kaksikymmentämiljoonaa ihmistä.

Lukemisesta on aikaa puolisentoista kuukautta ja selkeimmät muistikuvat ovat ehtineet hämärtyä, mutta kyllä tämä oli sekä vaikuttava että koukuttava. Harmaata valoa on niitä kirjoja, jotka nostavat esiin taas yhden osan ihmiskunnan historian häpeällisempää puolta, mutta kuitenkin tyyliltään helppolukuinen. Kansi on kaunis!

Ensimmäinen lause: He veivät minut yöpaidassani.

Englanninkielinen alkuteos: Between Shades of Gray (2011)

Suomentanut Maria Lyytinen

Kustantaja WSOY 2011, 346 s.

Stephen King: Velho

Musta torni -sarjan neljännestä osasta suurin osa käytetään siihen, kun Roland kertoo seuralaisilleen tarinan siitä nuoruutensa kokemuksesta, joka teki hänestä miehen joka ei koskaan sen jälkeen ole nukkunut hyvin. Melkoinen tarina se onkin! Lukija pääsee viimein tapaamaan Rolandin ystävät Alainin ja Cuthbertin, sekä tietysti tämän rakastetun Susan Delgadon. Sarja tuntuu kokonaisuutena jäsentyvän jämäkämmäksi, kun nuo aiemmin vähän epämääräisesti mielessä haahuilleet nimet löytävät paikkansa.

Rakkaus, rohkeus, nuoruus, ystävyys, juonittelu, noita ja muut pahikset, hevoset ja maaginen lasipallo yhdistyvät kertomukseksi jonka loppua odottaa malttamattomana mutta tiedon tulevasta kuristaessa kurkkua. Onnellinen se loppu nimittäin ei voi olla, se on selvää jo tiedossa olevien Rolandin myöhempien vaiheiden perusteella. Imeydyin tarinaan kiinni niin täydellisesti, että tämä nousi suosikkiosakseni sarjasta tähän mennessä. Huikeaa!

Ensimmäinen lause: -KYSYKÄÄ MINULTA ARVOITUS, Blaine pyysi.

Englanninkielinen alkuteos: Wizard and Glass (1997)

Suomentanut Kari Salminen

Kustantaja Tammi 2013 (1. kerran suomeksi julk. Book Studio 1998), 886 s.